"Olettakaa siis, kreivitär… tiedättehän, että opettavaisissa tarinoissa aina ensin oletetaan…"
"Taivas, kuinka olette nyt ikävystyttävä, herttua!"
"Te ette tarkoita ollenkaan sitä, mitä sanoitte, kreivitär, sillä koskaan te ette ole kuunnellut tarkemmin."
"No hyvä, minä olin väärässä."
"Olettakaa, että te kävelette kauniissa puutarhassanne täällä Luciennesissa ja näette siellä oksassa ihanan luumun, erään noita kuningatarluumuja, joista te niin paljon pidätte, sillä niiden ruusun ja purppuran väri muistuttaa teitä…"
"Jatkakaa, imartelija."
"Niin, te näette erään noita luumuja aivan puun latvassa, oksan huipussa; mitä te silloin teette, kreivitär?"
" Pardieu, minä pudistan puuta."
"Kyllä, mutta turhaan, sillä puu on suuri ja, kuten äsken sanoitte, mahdoton temmaista maasta ylös; ja te huomaatte heti, että te ette saa sitä vavahtamaankaan, vaan revitte ainoastaan suloiset pikku kätenne sen kuoressa. Silloin käännätte te päätänne tuolla hurmaavalla tavalla, johon ainoastaan te ja kukkaset pystyvät, ja sanotte: 'Voi voi, kuinka mielelläni minä tahtoisin saada tuon luumun alas!' Ja sitten te suututte."
"Se on kovin luonnollista, herttua."