"Hyvä. Mutta kiiruhtakaa, kreivitär. Kello on jo neljännestä vailla yksi."
"Minä olen valmis. Vaunut portaiden eteen?"
Kymmenen minuuttia myöhemmin kiitivät rouva Dubarry ja herttua de Richelieu vaunuissa vieretysten muun metsästysseurueen joukkoon.
NELJÄSKYMMENESYHDES LUKU
Taikuria tiedustellaan
Marlyn metsässä, jossa kuningas oli metsästysretkellä, vilisi pitkiä vaunujonoja kaikilla siellä risteilevillä teillä. Se oli niin sanottu iltapuolen metsästys.
Viimeisinä ikävuosinaan ei Ludvig XV enää pitänyt pyssy- eikä ajometsästyksestä. Hän tyytyi vain katselemaan toisten pyyntiä.
Ne lukijoistamme, jotka tuntevat Plutarkosta, muistavat ehkä myöskin Marcus Antoniuksen kokin, joka pisti jokainoa tunti vartaaseen villisian, jotta yksi niistä viidestä tai kuudesta villisiasta, jotka tällä tavoin yhtaikaa paistuivat, olisi ollut valmis tuotavaksi pöytään heti paikalla, kun Marcus Antonius tahtoi aterioida. Tämä johtui siitä, että Marcus Antoniuksella oli hänen Vähää-Aasiaa hallitessaan paljon työtä. Hän johti oikeudenistuntoja, ja koska kilikialaiset olivat suuria varkaita, minkä seikan Juvenalis toteaa, oli Marcus Antoniuksella täysi urakka. Häntä varten täytyi pitää siis alinomaa puolitusinaa paisteja yhtaikaa vartaissa, sen hetken varalta, jolloin hänen tuomarinammattinsa salli hänen haukata palasen.
Samoin oli Ludvig XV:nkin hovissa asianlaita. Iltapuolen metsästyksissä päästettiin irti kaksi tai kolme peuraa eri aikoina, ja kuningas valitsi joko nopean tai pitkäaikaisemman ajon aina kunkin mielentilansa mukaan.
Tänä päivänä oli hänen majesteettinsa sanonut metsästävänsä kello neljään saakka. Riistaksi oli siis määrätty peura, joka oli päästetty irti kello kaksitoista ja jonka arveltiin kestävän ajoa kello neljään asti.