Rouva Dubarry oli puolestaan päättänyt ajaa kuningasta yhtä hartaasti kuin kuningas peuraa.
Mutta metsämies päättää ja sattuma säätää. Muuan kohtalon pikku oikku esti tämän rouva Dubarryn suunnitelman.
Kreivitär oli nimittäin saanut kohtalosta melkeinpä yhtä oikullisen vastustajan kuin hän oli itsekin.
Kun kreivitär metsästi hänen majesteettiaan, pakinoiden politiikkaa herttua de Richelieun kanssa, kuningasta, joka vuorostaan metsästi peuraa; niin, kun hän ja herttua de Richelieu vastasivat sievin annoksin tervehdyksiin, joita he matkalla saivat, huomasivat he yhtäkkiä noin viidenkymmenen askeleen päässä tiestä kaatuneet ja särkyneet vaunu-parat, jotka kellottivat ihanan lehtikaton alla pyörät taivasta kohti; kaksi mustaa hevosta, joiden tehtävä olisi ollut noita vaunuja vetää, jyrsi rauhassa toinen erään pyökin kuorta ja toinen edessään olevan kiven sammaleita.
Kreivitär Dubarryn oivalliset hevoset, jotka hän oli saanut lahjaksi kuninkaalta, olivat jättäneet kaikki muut ajelijat jälkeensä ja saapuneet ensimmäisinä paikalle, josta voi nähdä nuo särkyneet vaunut.
"Kas, jokin onnettomuus", virkkoi kreivitär tyynesti.
" Ma foi, tosiaankin", vastasi herttua de Richelieu, sillä hovissa eivät tunteet ole muodissa. " Ma foi, vaunut ovat sirpaleina."
"Onkos tuolla maassa ruohikossa ruumiskin?" kysyi kreivitär. "Katsokaapas tuonne, herttua."
"En luule sitä ruumiiksi, sillä sehän liikkuu."
"Onko se mies vai nainen?"