Mutta nuori nainen katsoi häneen karsaasti, aivan kuin Dido muinoin katkoi Aeneasta, kun viimemainittu aikoi lähteä hänen luotaan. Eikä Lorenza puhunut Balsamolle muuta kuin soimauksia, ja kätensä hän ojensi ainoastaan lykätäkseen hänet loitommas.
Lorenza valitti, että hän oli vanki, että hän oli orja, ettei hän saanut enää hengittää vapaata ilmaa, ei nähdä aurinkoa. Hän kadehti luonnon pienimpäinkin olentojen onnea, lintujen, kukkien. Hän sanoi Balsamoa hirmuvaltiaakseen.
Sitten kiihtyi hän moitteesta vihaan ja repi kappaleiksi kauniin pukukankaan, jonka hänen miehensä oli hänelle lahjoittanut, haluten sulostaa jollakin keimailuun vivahtavalla sitä yksinäisyyttä, johon hän vaati Lorenzaa alistumaan.
Balsamo jälleen puhui hänelle lempeästi ja katseli häneen rakkaasti. Näki selvästi, että tuolla helposti ärtyvällä naisella oli suunnaton valtapaikka hänen sydämessään, ehkäpä hänen koko elämässään.
"Lorenza", sanoi Balsamo vaimolleen, "rakas lapsukaiseni, miksi moinen vihollisuus ja vastahakoinen mieliala minua kohtaan? Miksi ette tahdo elää kanssani, minun, joka rakastan teitä kuvaamattomasti, niin, elää kanssani suopeana ja uskollisena toverina? Silloin ei teidän toiveillanne olisi rajaa; silloin saisitte vapauden kehittää olemustanne auringon paisteessa, kuin nuo kukat, joista äsken puhuitte, avata siipenne kuin linnut, joiden elämää te kadehditte. Silloin me seuraisimme kaikkialla toisiamme. Silloin ette uneksisi ainoastaan auringosta, joka teitä niin suuresti hurmaa, vaan myöskin siitä ihmisten tekemästä auringonpaisteesta, seurapiireistä, joissa tämän maan naiset oleksivat. Silloin saisitte olla onnellinen omalla tavallanne, suotuanne minulle onnen, jota minä kaipaan. Miksi ette tahdo tätä onnea, Lorenza, te, jonka kauneus ja rikkaus tekisi monet naiset kateelliseksi?"
"Siksi, että te olette minulle kauhistus", vastasi ylpeä nuori nainen.
Balsamo loi häneen samalla vihastuneen ja säälivän katseen.
"Eläkää siis sillä tavoin kuin itse tuomitsette itsenne elämään", sanoi hän; "ja koska olette niin ylpeä, niin älkää valittakokaan kohtaloanne".
"Sitä en valittaisikaan, jos antaisitte minun olla yksin; en valittaisi, ellette pakottaisi minua puhumaan kanssanne. Älkää koskaan ilmestykö kasvojeni eteen, tai jos tulette vankilassani käymään, älkää puhuko mitään; silloin minä puolestani olen samanlainen kuin nuo etelän linnut, joita pidetään vankina häkissä: ne kuolevat, mutta ne eivät laula."
Balsamo koetti hillitä kiehahtavaa suuttumustaan.