"No, no, Lorenza", sanoi hän, "olkaa nyt rauhallinen, olkaa alistuvainen; nähkää nyt kerrankin sydämeeni, tähän sydämeen, joka rakastaa teitä enemmän kuin mitään muuta. Tahdotteko kirjoja?"
"En."
"Miksikä ette? Ne olisivat teille ajanrattona."
"Olkoon minulla niin ikävä, että siihen kuolen!"
Balsamo hymyili, tai paremminkin koetti vain hymyillä.
"Te olette hupsu", sanoi hän. "Tiedätte kai, että te ette voi kuolla niin kauan kuin minä olen täällä hoitamassa ja parantamassa teitä, jos tulette sairaaksi."
"Oh", huudahti Lorenza, "te ette voi parantaa minua, kun kerran tapaatte minut hirttäytyneenä ikkunan rautoihin ja tähän vyöhöni".
Balsamon pintaa väristi.
"Tai kun kerran avaan tämän veitsen ja upotan sen sydämeeni", jatkoi Lorenza vihasta suunniltaan.
Kalpeana ja kylmä hiki otsallaan katseli Balsamo Lorenzaa, ja uhkaavalla äänellä hän sanoi: