Balsamo lähestyi Lorenzaa, ja kun hän näki hänen nukkuvan niin kauniina siinä, painoi hän huulensa hänen ihanaan otsaansa.
Silloin Lorenzan kasvot aivan kirkastuivat, kuin olisi henkäys itsensä Rakkauden huulilta haihduttanut pois pilven, joka hänen otsaansa peitti. Lorenzan suu aukesi väristen raolleen, hänen silmiään kostuttivat hekumalliset kyyneleet, hän huokaili niinkuin lienevät huokailleet enkelit, jotka maailman luomisen ensimmäisinä päivinä rakastuivat ihmisten lapsiin.
Balsamo katseli häntä tuokion, aivan kuin ei olisi voinut temmata itseään irti ihailuistaan. Mutta kun soittokello uudestaan kilahti, riensi hän lieden luo, painoi erästä jousta, ja katosi kukkien taakse.
Fritz odotti häntä salissa erään miehen seurassa, jonka pukuna oli pikalähetin takki ja karkeatekoiset, pitkillä kannuksilla varustetut saappaat.
Tämän miehen kömpelöt kasvot osoittivat, että hän oli kansan mies; ainoastaan hänen silmissään oli kipinä pyhää tulta, sellaista, että olisi voinut luulla hänen saaneen sen joltakin älyllisesti ylemmältä olennolta.
Vasen käsi oli hänellä lyhyen ja solmuisen ruoskan kahvassa, kun hän taas oikealla teki eräitä merkkejä Balsamolle, jotka viimemainittu tunsi hetkisen niitä katseltuaan, ja vastasi niihin, virkkamatta mitään ja osoittamalla vain etusormellaan otsaansa.
Postimies siirsi silloin heti kätensä rintamukselleen ja piirsi siihen uuden merkin, jota kukaan syrjäinen ei olisi saattanut huomata, niin suuresti se liike oli samanlainen kuin napin kiinni paneminen.
Tähän viimemainittuun merkkiin vastasi mestari näyttämällä sormusta, joka hänellä oli kädessään.
Nähdessään moisen pelättävän vertauskuvan painui lähetti polvilleen.
"Mistä tulet?" kysyi Balsamo.