Balsamo otti nuoren naisen kylmän käden omaansa.
"Vielä kerran", sanoi Balsamo, "vielä ja viimeisen kerran: eläkäämme hyvässä sovussa, eläkäämme keskenämme sisarusten tavoin, Lorenza. Koska kohtalo on liittänyt meidät toisiimme, tehkäämme se ystäväksemme, älkäämme pyöveliksemme."
Lorenza ei vastannut. Hänen tuijottavat ja synkät silmänsä näyttivät haeskelevan rajattomuudesta jotakin ajatusta, joka alinomaa väistyi hänen edestään ja jota hän ei ehkä löytänyt siksi, että hän oli liiaksi ajanut sitä takaa, niinkuin liian kauan pimeässä eläneet silmät etsivät auringon valoa niin hartaasti, etteivät sitä enää voi nähdä, koska aurinko heidät jälleen kohdatessaan sokaisee.
Balsamo otti hänen kätensä ja suuteli sitä, mutta nainen ei näyttänyt elonmerkkiäkään.
Sitten astui Balsamo askeleen lieteen päin.
Samassa tuokiossa heräsi Lorenza horteestaan ja seurasi hänen liikkeitään kiihkein silmin.
— Niin, — tuumi Balsamo itsekseen, — sinä tahdot nähdä, mitä tietä minä menen ulos, jotta sinä kerran voisit lähteä täältä perässäni, — voisit paeta niinkuin olet minulle uhannut; ja siksi sinä nyt heräät, siksi sinä seuraat minua silmilläsi.
Ja Balsamo laski kätensä otsalleen ikäänkuin vaatiakseen johonkin vastahakoiseen itseään, sitten ojensi hän saman käden nuorta naista kohti, ja luoden katseensa ja viitaten hänen rintaansa aivan kuin tikarin pistolla sen lävistääkseen hän sanoi käskevällä äänellä:
"Nukkukaa."
Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun Lorenza kallistui kuin kukka varressaan; hänen päänsä nuokahteli hetken, mutta painui sitten alas divaanin pieluksille. Hänen himmeänvalkeat kätensä hervahtivat sivuille, sipaisten hiljaa puvun silkkilaskoksia.