"Kuinka niin?" kysyi herttua aivan sekaannuksissaan.
"Herttua, täytyy kai olla hiukan kiitollinen ihmiselle, joka pelastaa henkemme."
"Ah, ah, herttua", virkkoi kreivitär nauraen. "Kuulitteko nyt, herttua?"
"Kuinka! Te olette pelastanut henkeni, herra kreivi?" kysyi herttua kummastellen.
"Niin, monseigneur, — Wienissä vuonna 1725, silloin kun te olitte siellä lähettiläänä."
"1725? Mutta silloin te ette ollut vielä syntynytkään, hyvä herrani."
Balsamo hymyili.
"Totta kai, herttua", vastasi hän, "koska tapasin teidän kuolemaisillanne tai melkeinpä kuolleena paareilla. Te olitte saanut miekanpiston läpi rintanne, jonka seikan minä voin todistaa mainitsemalla, että tiputin haavaan kolme pisaraa eliksiriäni… Niin, juuri tuohon paikkaan, jossa nyt rypistelette hienoja Alenconin-pitsejänne, intendentille liian kalliita koristeita."
"Mutta tehän olette tuskin kolmenkymmenen tai viidenneljättä ikäinen", keskeytti marski.
"No mutta huomatkaa toki, herttua!" huudahti kreivitär nauraen niin että kaikui; "te unohdatte, että seisotte noidan edessä; — uskotteko nyt häneen?"