"Silloin olin kuusi vuotta nykyistä nuorempi; nykyään kytkee kivuloisuus minut nojatuoliini."
"Ja ihmisvihanne."
"Entäpä jos niin olisi, monseigneur? Maailma ei tosiaan ole niin merkillinen, että sen tähden ansaitsisi häiritä itseään."
"No niin, te pääsette Saint-Denisiin tulosta ja suurista juhlallisuuksista ja vien teidät Muetteen, jonne hänen kuninkaallinen korkeutensa dauphine jää ylihuomis-iltana."
"Hänen kuninkaallinen korkeutensa saapuu siis ylihuomenna Saint-Denisiin?"
"Koko saattoseuroineen. Kuulkaahan nyt, penikulma ei ole pitkä matka eikä sen kulkemiseen menevä aika tuota teille suurta häiriötä. Väitetään, että prinsessa on erittäin musikaalinen; hän on muka Gluckin oppilas."
Gilbert ei kuullut enää muuta. Sanoista "Ylihuomenna dauphine saapuu koko saattoseurueineen Saint-Denisiin" hän muisti vain yhden seikan, nimittäin sen, että hän olisi ylihuomenna ainoastaan penikulman päässä Andréesta.
Voimakkaampi kahdesta tunteesta tukehutti hänessä toisen. Rakkaus hävitti uteliaisuuden. Hetken tuntui Gilbertistä siltä kuin tuossa pienessä työhuoneessa ei olisi ollut tarpeeksi ilmaa hänen hengittääkseen. Hän juoksi ikkunan luo ja tahtoi avata sen, mutta se oli sisältä suljettu lukolla, luultavasti sitä varten, ettei vastapäätä olevasta huoneustosta voitaisi mitenkään nähdä, mitä hra Jacquesin kamarissa tapahtui.
Gilbert hervahti alas tuolilleen.
— Oi, minä en kuuntele enää ovien takana, — ajatteli hän. — Minä en koeta enää urkkia tämän köyhän porvarin, suojelijani, tuon kirjurin salaisuuksia, hänen, jota sellainen mies kuin prinssi sanoo ystäväkseen ja jonka hän tahtoo esitellä Ranskan tulevalle kuningattarelle, keisarin tyttärelle, jolle neiti Andrée puhui melkein polvillaan maassa. Ja kuitenkin, ehkä saisin kuulla jotakin neiti Andréesta, jos kuuntelisin oven takana. Ei, ei, silloinhan olisin kuin mikä lakeija. Myöskin la Grien tapana oli kuunnella oven takana.