Ja hän loittoni päättävästi pois ovelta, jonne hän oli jälleen mennyt. Hänen kätensä vapisivat, ja hänen silmiään pimensi ikäänkuin pilvi.
Hän tarvitsi nyt voimakkaampaa ajanvietettä, kopioiminen ei olisi jaksanut hänen ajatuksiaan kiinnittää. Hän otti erään kirjan hra Jacquesin pöydältä.
— Tunnustuksia, — luki hän hämmästyen ja ihastuen. — Tunnustuksia, sama, jota minä olen lukenut niin innokkaasti satasen sivua. 'Tekijän muotokuvalla varustettu painos.' Ah, ja minä kun en ole koskaan nähnyt Rousseaun kuvaa. Nyt, nyt sen näen.
Ja hän käänsi nopeasti silkkipaperilehden, joka peitti teräspiirrosta, näki kuvan ja huudahti.
Samassa aukesi ovi; Jacques tuli takaisin sisään.
Gilbert vertaili häntä kädessään pitämäänsä kuvaan, ja kirja heltisi hänen kädestään, sillä hän ojensi molemmat kätensä ja hänen koko ruumiinsa vapisi.
"Minä olen Jean Jacques Rousseaun luona!" mutisi hän.
"Katsotaanpa, mitenkä nuottien kopioimisen käy, lapseni", vastasi Jean Jacques hymyillen ja paljon onnellisempana tästä odottamattomasta tunteenpurkauksesta kuin tuhansista muista kunniakkaan elämänsä voitoista.
Ja hän meni vapisevan Gilbertin ohitse pöydän luo ja vilkaisi nuorukaisen paperia.
"Nuotit eivät ole huonosti tehtyjä", virkkoi hän, "mutta te ette muista säilyttää kyllin hyvin tyhjää reunustaa. Sitäpaitsi te ette yhdistä aivan tarkoin yhteenkuuluvia nuotteja. Malttakaahan, tuosta tahdista puuttuu tahtimerkki; ja sitten vielä nuo tahtiviivat eivät ole suoria. Ja avonaiset nuotit on piirrettävä kahdella pikku kaarella. Ei haittaa, vaikkeivät ne aivan tarkoin yhdykään. Aivan pyöreä nuotti ei ole siro, ja kaula ei sulaudu siihen kauniisti. — Niin, ystäväni, te olette tosiaan Jean Jacques Rousseaun luona."