"Niin, monsieur, sen näen."
"Minulla on ollut onni päästä tuon ihastuttavan naisen suosioon, jota pidetään täällä kuningattarena ja joka sitä tosiaan on."
D'Aiguillon kumarsi.
"Minä saatan sanoa teille, herttua", jatkoi Richelieu, "erään seikan, jota en voinut ilmoittaa teille keskellä ihmisjoukkoa ja maantiellä, nimittäin sen, että rouva Dubarry on luvannut minulle salkun ministeristössä".
"Ah, sen te syyllä ansaitsette, monsieur", vastasi d'Aiguillon.
"En tiedä, ansaitsenko sen vai en, mutta sen minä vain saan, joskin myöhänlaiseen. Ja kun kerran pääsen varmalle oksalle, tahdon ajatella teitäkin, d'Aiguillon."
"Kiitos, herra herttua; te olette hyvä sukulainen, sen olen saanut monesti kokea."
"Onko teillä joitakin suunnitelmia mielessä, d'Aiguillon?"
"Ei kerrassaan mitään, ellei ehkä se, ettei minulta riistettäisi herttuan ja päärin arvoani, kuten parlamentin herrat tahtovat."
"Onko teillä tukijoita millään taholla?"