Kun rouva Dubarry meni takaisin huoneeseensa, näki hän siellä herttua d'Aiguillonin polvillaan oven edessä, kädet ristissä ja silmät tulisesti häneen luotuina.
Kreivitär punastui.
"Minä en onnistunut", sanoi hän; "marski-raukka…"
"Oh, minä tiedän kaikki", vastasi herttua; "olen kuullut… Kiitos, madame, kiitos!"
"Arvelin olevani sen teille velkaa", lausui rouva Dubarry suloisesti hymyillen. "Mutta nouskaa ylös herttua, tai joudun luulemaan, että teillä on yhtä hyvä muisti kuin äly."
"Sangen mahdollista, madame; sanoihan enoni teille, että minä en ole muuta kuin teidän intohimoinen palvelijanne."
"Ja kuninkaan myöskin; huomenna täytyy teidän mennä hänen majesteettinsa puheille. Mutta nouskaa nyt ylös, olkaa hyvä."
Ja kreivitär ojensi herttualle kätensä, ja herttua suuteli sitä kunnioittavasti.
Kreivitär näytti olevan kovin liikutettu, sillä hän ei puhunut enää sanaakaan.
Myöskin herra d'Aiguillon seisoi vaiti ja yhtä hämmennyksissään kuin kreivitär. Viimein nosti rouva Dubarry päätänsä ja sanoi uudestaan: