"Niin, herra marski?"
"Se oli armoton läimäys parlamenteille", virkkoi Richelieu toistaen varakreivin sanoja.
D'Aiguillon tuli punaiseksi.
"Te siis tiedätte asian?" kysyi hän.
"Herra varakreivi on kertonut minulle kaikki", vastasi Richelieu; "yksinpä varhaisen käyntinne Luciennesissakin tänä päivänä, ennen päivän valkenemista. Teidän virkanimityksenne on suuri voitto suvulleni."
"Olkaa vakuutettu, että olen kovin pahoillani."
"Mitä helkkaria hän sanoo?" äännähti Jean pannen käsivartensa ryntäille ristiin.
"Me käsitämme toisemme", keskeytti Richelieu, "me käsitämme".
"Kyllä uskon; mutta minä, minä en käsitä mitään… Pahoillanne… Ahaa, nyt ymmärrän… siksi, ettei hän kohta päässyt ministeriksi. Niin, niin… nyt sen käsitän."
"Ah, väliaikaisuutta siis", äännähti marski tuntien sydämessään toivon jälleen heräävän; toivon, tuon kunniaa ja rakkautta tavoittelevan ihmisen alinomaisen pettäjän.