Kun hän saapui Trianonin paviljonkiin, sai hän kuulla, että madame la dauphine oli lähtenyt kävelemään arkkitehtinsä ja ylipuutarhurinsa kanssa. Ylemmästä kerroksesta kuului kuitenkin sorvipenkin rattaan natina, sillä siellä valmisti monsieur ja dauphin varmuuslukkoa erääseen arkkuun, josta hän piti paljon.
Päästäkseen heti dauphinen luo riensi Andrée suoraan kukkakentän poikki tavoittamaan valtiatartaan, kentän, jolla öiksi huolellisesti peitetyt kukat myöhäisestä vuodenajasta huolimatta kohottivat yhä kalvenneita päitään hengittääkseen nopeasti vaipuvan päivän säteitä, auringon, joka oli niitä itseäänkin kalpeampi. Ja koska ilta jo läheni, ja siihen aikaan vuodesta tulee pimeä jo kello kuusi, niin asettelivat puutarhurit kullakin kukkalavalla paraikaa lasisia kupuja arimpain kasvien päälle.
Erään lehtikujan mutkassa, jota reunustivat aina vihannoivat puut ja Bengalin ruusut ja joka vei sievälle nurmikolle, huomasi Andrée yhtäkkiä, että eräs puutarhapojista kohosi hänet nähdessään lapionsa nojaan seisomaan ja tervehti häntä kohteliaammin ja taitavammin kuin työmies tavallisesti osaa.
Andrée katsoi poikaan ja tunsi hänessä Gilbertin, jonka kädet olivat työstä huolimatta niin valkeat, että herra de Taverney olisi voinut joutua siitä epätoivoon.
Andrée punastui tahtomattaankin; hänestä tuntui kuin olisi Gilbertin läsnäolo täällä ollut jotakin kummallista kohtalon leikkiä.
Gilbert tervehti uudestaan, ja Andrée vastasi hänelle, jatkaen matkaansa.
Mutta hän oli liian rehellinen ja rohkea sielu voidakseen vastustaa tunnelmaa ja jättääkseen vastaamatta erääseen kysymykseen, jonka hänen rauhaton mielensä hänelle nyt teki.
Hän pyörsi takaisin, ja Gilbert, joka oli tullut jälleen kalpeaksi ja katseli hänen menoaan synkin silmin, heräsi silloin uudelleen eloon ja syöksähti juoksemaan hänen luokseen.
"Te olette täällä, herra Gilbert?" virkkoi Andrée kylmästi.
"Niin, neiti."