"Kuningas!"
Tämän taikasanan kuullessaan ponnahti rouva de Noailles ylös niinkuin salainen joustin olisi potkaissut hänet paikaltaan. Richelieu nousi tapansa mukaan ylös rauhallisesti, dauphin pyyhki nopeasti suunsa ruokaliinallaan ja seisoi paikallaan kasvot ovea kohti.
Madame la dauphine jälleen riensi heti ulos portaille kuningasta vastaan, täyttämään emännänvelvollisuuksiaan.
VIIDESKYMMENESYHDES LUKU
Kuningattaren hiuskihara
Eteiseen tullessaan piteli kuningas vielä neiti de Taverneyn kättä, ja vasta ylhäällä hän kumarsi saatettavalleen, kumarsi niin kohteliaasti ja vitkaan, että marski de Richelieu ehti hyvin näkemään tuon tervehdyksen ja ihailemaan sen aistikasta sievyyttä ja ihmettelemään itsekseen, mikähän kuolevainen tuo oli, jolle moinen armo annettiin.
Marskin ei tarvinnut olla kauan sitä tietämättä. Ludvig XV tarjosi nyt käsivartensa dauphinelle, joka oli nähnyt kaikki ja tuntenut kohta Andréen.
"Tyttäreni", sanoi kuningas dauphinelle, "minä tulen kursailematta tänne luoksenne ja pyydän päivällistä. Minä olen kävellyt koko puiston halki, ja kun tapasin siellä neiti de Taverneyn, pyysin häntä tekemään itselleni seuraa."
— Neiti de Taverney, — ajatteli marski de Richelieu itsekseen, melkein päästä pyörällä tästä odottamattomasta hyvästä sattumasta. — Kautta kunniani, minulla on oivallinen onni.
"Niinpä minä en siis laisinkaan voi torua neitiä siitä, että hän myöhästyi, vaan päinvastoin kiitän häntä, että hän toi teidän majesteettinne luoksemme", vastasi dauphine ystävällisen kohteliaasti.