Andrée oli punainen kuin kirsikat, joita oli pöydällä koristeena, ja lyykisti mitään vastaamatta.
— Peijakas vieköön, hän on tosiaan kaunis, — arvosteli Richelieu itsekseen. — Se vanha nauta Taverney ei kehunut häntä enempää kuin hän ansaitsee.
Kuningas oli jo asettunut pöytään, kun dauphin ensin oli lausunut hänelle tervehdyksensä. Niinkuin hänen isoisänsäkin oli kuningas oivallinen syömämies, ja nyt hän soi kaiken kunnian niille tuossa tuokiossa valmistetuille ruokalajeille, jotka hovimestari lennätti kuin taian voimalla hänen eteensä.
Mutta syödessään näytti kuningas, joka istui selin oveen, katselevan etsivästi jotakin tai paremminkin: katselevan jotakuta.
Neiti de Taverney ei ollut todellakaan astunut ruokasaliin, sillä siihen hänellä ei ollut minkäänlaista etuoikeutta, koska hänen asemansa madame la dauphinen kodissa ei ollut vielä tarkoin määritelty. Lyykistettyään syvään hänen majesteettinsa kumarrukseen vastaukseksi oli hän mennyt madame la dauphinen huoneeseen, jossa hänen korkeutensa dauphine oli jo pari kertaa luettanut hänellä itselleen, asetuttuaan illalla vuoteeseen.
Madame la dauphine ymmärsi, että kuningas etsi nyt katseillaan äskeistä kaunista kävelytoveriaan. Ja silloin hän sanoi eräälle nuorelle kaartinupseerille, joka seisoi kuninkaan tuolin takana:
"Herra de Coigny, olkaa hyvä ja pyytäkää neiti de Taverneytä tulemaan tänne. Rouva de Noaillesin luvalla rikomme tänä iltana hovietikettiä vastaan."
Herra de Coigny meni ulos ja toi tuokion päästä sisään Andréen; neiti de Taverney ei ymmärtänyt rahtuakaan näitä yhä toisiaan seuraavia armonosoituksia ja astui siis aivan vavisten ruokasaliin.
"Istukaa, neiti", sanoi madame la dauphine, "tuohon, herttuattaren viereen".
Andrée nousi arasti korokkeelle; hän oli niin hämillään ja sekaisin, että uskalsi asettua ainoastaan jalan päähän ylihovimestarinnasta. Ja niinpä saikin tyttö parka herttuatar de Noaillesilta niin uhkaavan katseen, että hän ponnahti ainakin nelisen jalkaa takaisin, aivan kuin olisi joutunut ankaran sähköpatterin kosketukseen.