Kuningas Ludvig XV katsoi Andréehen ja hymyili.
— Ahaa, — ajatteli herttua de Richelieu, — nyt ei minun maksanekaan vaivaa enää sekaantua, sillä sehän menee jo itsestään.
Samassa kuningas käännähti ja huomasi marskin, joka oli jo valmis kohtaamaan hänen katseensa.
"Hyvää päivää, herra herttua", sanoi Ludvig XV. "Oletteko nyt sopuisissa väleissä herttuatar de Noaillesin kanssa?"
"Sire", vastasi marski, "rouva herttuatar suo minulle aina kunnian kohdella minua kovin ajattelemattomana hutiluksena".
"Olitteko tekin siellä Chanteloupiin vievällä tiellä, herttua?"
"Minäkö, sire? Ma foi, en; minä olen siihen liian onnellinen teidän majesteettinne suvulleni osoittaman hyvyyden tähden."
Tätä vastausta ei kuningas odottanut; hän oli aikonut hiukan pistellä, mutta häneltä oli viety sana.
"Mitä minä sitten olen tehnyt, herttua?"
"Sire, teidän majesteettinne on antanut kevyen ratsuväen päällikkyyden herttua d'Aiguillonille."