"Sinä uskot siis hänet minun huostaani… eikö niin?" kysyi Richelieu.
" Ma foi, se on sinun oma asiasi, herttua; sinä pyysit häntä minulta, ja minä annan; käyttele häntä eduksesi parhaasi mukaan."
"Mademoiselle, lähtekää kanssani, mutta joutuin", sanoi herttua nousten seisomaan.
Nicole ei tarvinnut uutta kehoitusta. Pyytämättä parooni de Taverneyltä edes lupaa kokosi hän viidessä minuutissa myttyyn hiukan vaatteitansa, ja sitten lehahti hän keveästi kuin lentämällä herttuan kuskin viereen vaunujen pukille.
Richelieu hyvästeli nyt vanhaa ystäväänsä ja parooni kiitti häntä vielä kerran hänen Filip de Taverneylle tekemästään palveluksesta.
Andréesta ei puhuttu sanaakaan: tämä merkitsi paljoa enemmän kuin jos hänestä olisi puhuttu.
VIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU
Muodonvaihdos
Nicole oli suunniltaan ilosta. Lähtö Taverneystä Pariisiin ei ollut hänelle niin suuri voitonriemun syy kuin muutto Pariisista Trianoniin.
Hän oli matkalla niin rakastettava herra de Richelieun kuskille, että uuden kamarineitsyen maine oli jo seuraavana päivänä saavuttanut varman kunnian kaikissa Versaillesin ja Pariisin hiukankin aatelisissa vaunuvajoissa ja eteisissä.