Täältä, varjoisasta ja kotoisesta pikku kulmastaan, oli nuorella tytöllä tilaisuus muistella sekautumatta kaikkea loistoa, joka oli päivän kuluessa hänen silmiään häikäissyt. Täällä kukkiensa keskellä, klaveerinsa ääressä, ympärillään saksalaisia kirjoja, jotka ovat sydämellä lukeville niin suloista seuraa, uhmasi Andrée kohtaloaan, lähettipä se sitten hänelle surun tai riisti häneltä jonkin ilon.
"Täällä", sanoi hän itsekseen jonakin iltana, kun hän oli tehtävänsä täytettyään palannut kamariinsa ja ottanut ylleen laajan kampausvaippansa ja hengitti koko sielunsa ja keuhkojensa voimalla helpotuksesta, "täällä on minulla melkein kaikkea, minkä saan kuolemaan asti omistaa. Ehkä minä kerran olen rikkaampi, mutta koskaan en voi tulla tätä köyhemmäksi; sillä minulla on aina kukkia, saan aina soittaa ja lukea yksinäisiä ajatuksia virvoittaakseni sivun hyvää kirjaa."
Andréelle oli annettu lupa syödä omassa kamarissaan milloin hän vain tahtoi. Siitä oikeudesta piti hän suuresti. Hän saattoi sillä tavalla olla kotonaan puoleen päivään saakka, ellei dauphine pyytänyt häntä seuraansa lukemaan ääneen taikka aamukävelylle. Tällä tavoin vapaudestaan nauttien hän läksi usein kauneina aamuina kirja kainalossa kävelemään yksinään Trianonin ja Versaillesin välillä olevaan suureen puistoon. Siten käveli hän pari tuntia ajatuksissaan tai unelmoiden, ja palasi sen jälkeen aamiaiselle, eikä ollut retkellään usein kohdannut ainoatakaan herraa tai lakeijaa, univormua tai livreaa.
Kun auringonpaahde alkoi tunkeutua puiden sakeain lehväin läpi, oli Andréen kamari silti raikas, sillä tuuli leyhyi sisään ikkunasta ja käytävän ovesta. Pieni, karttuunilla päällystetty sohva, neljä siihen kuuluvaa tuolia, neitseellinen sänky, jossa oli pyöreä katos, vuodeuutimet samasta kankaasta kuin huonekalujen päällisetkin, kaksi kiinalaista maljakkoa uunin reunalla, nelikulmainen pöytä, jonka jalat olivat kierteille sorvatut: siinä se pikku maailma, jonka rajojen sisällä Andréen kaikki toiveet, kaikki kaipuut nykyään liikkuivat.
Olemme jo sanoneet, että nuori neiti istui huoneessaan kirjoittamassa kirjettä isälleen, kun hänet herätti ajatuksista heikko naputus käytävän oveen.
Hän kohotti päätänsä ja näki oven aukeavan, ja hänen suustaan puhkesi kummastunut huuto, sillä pikku eteisestä pilkisti sisään ilosta loistavin kasvoin Nicole.
VIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU
Yhden ilo toisen tuska
"Hyvää päivää, neiti; se olen minä", sanoi Nicole iloisesti lyykistäen, vaikka lyykistyksessä olikin jonkinlainen rauhaton sävy, sillä tunsihan Nicole nuoren emäntänsä luonteen.
"Sinäkö se olet? Ja kuinka tulit tänne?" kysyi Andrée laskien kynän kädestään, seuratakseen tarkemmin alkavaa keskustelua.