"Neiti unohti minut; siksi tulin itse."
"Mutta jos sinut unohdinkin, neitoseni, se johtui kai siitä, että minulla oli siihen syyni. Keneltä sait luvan tulla tänne?"
"Paroonilta tietysti, neiti", vastasi Nicole ja rypisti melkoisen tyytymättömänä kulmakarvojaan, joiden tummuudesta hän sai kiittää herra Raftéta.
"Isäni tarvitsee sinua Pariisissa, jota vastoin minä en tarvitse sinua laisinkaan täällä… Sinä voit siis lähteä takaisin, lapsukaiseni."
"Voi, neiti ei ole liioin toiseen kiintynyt", sanoi Nicole. "Minä luulin olleeni enemmän neidin mieliksi… Siitä sen saa, jos toista rakastaa", lisäsi Nicole filosofisen surumielisenä.
Ja hän koetti nyt kaikin mokomin pusertaa kauneista silmistään kyynelpisaran.
Moite oli siksi sydämellinen ja tunteellinen, että se luonnollisesti teki Andréen sääliväiseksi.
"Lapsukaiseni", sanoi hän, "minä saan ylläpitoni täältä, eikä minulla ole oikeutta rasittaa madame la dauphinen taloutta vielä yhdellä lisäsuulla".
"Hm, niinkuin se suu olisi iso", virkkoi Nicole hymyillen herttaisesti.
"Olipa miten oli, Nicole, sinun on mahdotonta jäädä tänne."