"Oh", vastasi Nicole, "on kai täällä jokin pieni ikkunanruutu; voinhan täältä pilkistää hiukan tuohon suureen maailmaan, vaikkapa vain oven rakosesta. Jos saa nähdä, niin tulee myöskin nähdyksi… Ja muuta en minä pyydäkään. Älkää olko minusta millännekään."
"Minun täytyy toistaa, Nicole, että minä en voi sinua ottaa tänne, ellen saa erikoista käskyä."
"Keneltä?"
"Isältäni."
"Sekö on neidin viimeinen sana?"
"Kyllä, siitä se nyt riippuu."
Nicole veti kauluksensa alta parooni de Taverneyn eilisen kirjeen.
"Kas niin", sanoi Nicole, "koska minun rukoukseni ja uskollisuuteni eivät auta, niin nähdäänpäs, tepsiikö tämä suositus".
Andrée luki kirjeen, jonka muoto oli seuraava:
'Minä tiedän, ja muutkin ovat sen huomanneet, rakas Andrée, ettet sinä elä Trianonissa sen mukaisesti kuin säätysi ehdottomasti vaatisi; sinulla pitäisi olla kaksi kamarineitsyttä ja lakeija, samoin kuin minulla tulisi olla parikymmentätuhatta livreä vuosikorkoa. Mutta niinkuin minä saan tyytyä tuhanteen, seuraa sitä esimerkkiäni ja ota Nicole, joka voi täyttää yksinään kaikki tarvitsemasi palvelijan tehtävät.