Silloin turvautui Nicole viekkauteen: hän asettui piiloon uutimen taakse ja jätti ikkunan selälleen, ettei häntä olisi epäilty.
Nicole odotti kauan; mutta viimein näki hän ullakon ikkunassa mustaa tukkaa, ja sitten kaksi epäröivää kättä, jotka tukivat selvästikin varovasti ulos kallistuvan katselijan yläruumista. Viimein näkyivät kokonaisuudessaan ja selvästi kasvotkin. Nicole oli kaatua selälleen, ja hän rypisti pahoin koko uutimen.
Ullakkokamarista tähysteli näet Gilbert.
Gilbert näki uutimen Andréen huoneessa liikahtavan, hän aavisti viekastelun, eikä ilmestynyt enää ikkunaan.
Ja lisäksi ullakkokamarin ikkuna sulkeutuikin.
Ei epäilystäkään, Gilbert oli nähnyt vilaukselta Nicolen; Gilbert oli silloin hämmästynyt ja tahtonut nähdä tarkemmin, oliko hänen vihollisensa Nicole tosiaankin täällä; mutta kun hän oli huomannut, että hänet itsensä oli paljastettu, oli hän mennyt levottomana ja raivoissaan ikkunan luota matkaansa.
Ainakin Nicole selitti kohtausta tällä tavoin; ja hän olikin oikeassa, sillä siten se olikin selitettävä.
Mitä Gilbertiin tulee, olisi hän mieluummin nähnyt täällä paholaisen kuin Nicolen; hän alkoi kuvitella, että tuon vaaniskelijan saapuminen tänne toisi hänelle tuhannenkin kauheaa vaaraa. Gilbertillä oli jäljellä rahtu vanhaa epäluuloa; Nicole tiesi hänen salaisuutensakin, Coq-Héron-kadun puutarhan salaisuuden.
Gilbert vetäytyi syrjään levottomana, eikä ainoastaan levottomana, vaan vihastuksissaan ja purren sormiaan raivosta.
— Mitä minua nyt hyödyttää, — ajatteli hän itsekseen, — se tyhmä keksintöni, josta olin kerran niin ylpeä!… Vaikka Nicolella olikin siellä entisessä asunnossaan rakastaja, se hairahdus on ollutta ja mennyttä, eikä häntä ajeta sen tähden enää pois. Mutta jos hän puolestaan kertoo, mitä minä tein Rue Coq-Héronin varrella, voi hän potkittaa minut täältä Trianonista… Nicole ei ole minun vallassani, vaan päinvastoin minä Nicolen… Kuolema ja kirous!