Ja Gilbertin itserakkaus yllytti hänen vihaansa ja sai hänen verensä kuohumaan suunnattoman rajusti.
Hänestä tuntui kuin olisi Nicole tuonne Andréen huoneeseen tullessaan karkoittanut pirullisella hymyllä sieltä kauas kaikki autuaat unelmat, joita Gilbert lähetti sinne joka päivä kaipuunsa, palavan rakkautensa ja kukkasten keralla. Gilbertillä oli tähän asti ollut liian paljon ajattelemista muistaakseen Nicolea; vai oliko hän sysännyt tahallaan mielestään pois tuon muiston, siksi, että se toi hänelle niin suurta pelkoa? Sitä emme mene päättelemään. Mutta sen voimme varmasti vakuuttaa, että Nicolen näkeminen täällä oli Gilbertille sangen epämiellyttävä yllätys.
Gilbert tunsi hyvin, että pian syttyisi sota Nicolen ja hänen välillään. Mutta koska hän oli varovainen ja älykäs mies, ei hän tahtonut, että se sota puhkeaisi ennenkuin hän olisi varustautunut käymään sitä koko tarmollaan ja menestyksellisesti.
Gilbert päätti siis tekeytyä kuolleeksi, kunnes sattuma antaisi hänelle suotuisan tilaisuuden nousta ylös kuolleista, tahi kunnes Nicole heikkoudesta tai pakosta tekisi jonkun sellaisen yrityksen, joka riistäisi häneltä voiton mahdollisuudet.
Sen tähden seurasi hän valppaasti ja lakkaamatta yhä sivurakennuksen sisäkäytävän ensimmäisen kamarin tapahtumia, ihastellen samalla pelkkänä silmänä ja korvana Andréeta; mutta tässä vaaniskelussaan oli hän niin varova, ettei Nicole saanut tavata häntä yhtään ainoata kertaa ulkona puutarhoissa.
Pahaksi onnekseen ei Nicole ollut nuhteeton olento, ja vaikkapa hän nykyään olisikin sitä ollut, niin löytyi kuitenkin hänen menneisyydessään joku kompastuskivi, jolla saattoi hänet kaataa.
Se tapahtuikin viikon päästä. Gilbert piti häntä silmällä illat ja yöt, ja viimein huomasi hän palatsin aitauksen säleiden takana hattutöyhdön, joka ei ollut hänelle suinkaan tuntematon. Se töyhtö sai Nicolen lakkaamatta hajamieliseksi, sillä se oli herra Beausiren, joka oli seurannut hovia ja muuttanut Pariisista Trianoniin.
Kauan oli Nicole kylmä, kauan antoi hän herra Beausiren kalistella hampaitaan vilussa ja hautua auringon paisteessa, ja moinen hyveellisyys sai Gilbertin epätoivoon. Mutta eräänä kauniina iltana, kun herra Beausire oli luultavastikin rohjennut kaikkien kaunopuheisten viittausten ja eleiden rajan ylitse ja keksinyt oikean vakuuttelutavan, käytti Nicole hyväkseen hetkeä, jolloin Andrée oli paviljongissa päivällisellä rouva de Noaillesin kanssa, ja meni herra Beausiren luokse.
Herra Beausire oli auttamassa ystäväänsä hevoshoidon ylivalvojaa opettamaan pientä irlantilaista hevosta ratsuksi. Tallipihalta läksivät nyt herra Beausire ja Nicole puutarhaan ja puutarhasta varjoisaan lehtokujaan, joka vie Versaillesiin.
Gilbert seurasi rakastavaa paria hurjana riemusta, niinkuin tiikeri saaliinsa jäljillä. Hän luki uhriensa kaikki askeleet ja heidän kaikki huokauksensa, hän oppi ulkoa jokaisen sanan, mitä kuuli heidän virkkavan. Ja luultavastikin hän oli tyytyväinen tulokseen, sillä sitten seuraavana päivänä ei hän enää ollut yhtään hämillään, vaan ilmestyi jotakin lauleskellen ja huolettomana ullakkokamarinsa ikkunaan, pelkäämättä enää laisinkaan, että Nicole hänet näkisi, vaan näyttäen päinvastoin haluavan uhmata tytön silmäyksiä.