Nicole korjaili paraikaa emäntänsä toista kirjailtua silkkihansikasta; kuullessaan laulua, hän kohotti päätänsä ja näki Gilbertin.
Nicolen ensimmäinen tunteenilmaus oli halveksiva suunnyrpistys joka muuttui katkeraksi ja puhui selvää vihollisuutta vaikka virstojen päähän… Mutta Gilbert kesti sen katseen ja happamen ilmeen niin omituinen hymy huulillaan ja hänen asennossaan ja laulutavassaan oli sellainen ärsyttävä uhma, että Nicole painoi päänsä alas ja punastui.
— Hän ymmärsi yskän, — ajatteli Gilbert; — muuta minä en tahdokaan.
Sitten uudisti Gilbert saman menettelyn, ja nyt oli Nicolen vuoro vavista. Viimein hän suorastaan toivoi tapaavansa Gilbertin helpoittaakseen sydämeltään taakkaa, jonka nuoren puutarharengin pilkalliset katseet olivat sille sälyttäneet.
Gilbert huomasi, että Nicole tahtoi häntä tavata. Hän ei voinut erehtyä, mitä nuo Andréen ikkunan äärestä silloin tällöin kuuluvat kuivat yskähtelyt merkitsivät, sillä ne alkoivat kohta, kun Nicole tiesi Gilbertin olevan ullakkokamarissaan. Myöskään ei hän voinut olla epätietoinen siitä, miksi nuori tyttö kuljeskeli aina edestakaisin käytävässä, milloin voi olettaa, että Gilbert tulisi huoneeseensa taikka laskeutuisi sieltä alas.
Tuokion oli Gilbert onnellinen tästä voitostaan, jonka hän laski kokonaan tahtonsa voiman ja älykkään menettelynsä ansioksi. Nicole tähysteli häntä niin huolellisesti, että näki hänen kerran nousevan ylös portaitaan. Nicole huusi häntä, mutta Gilbert ei vastannut. Tyttö uskaltautui uteliaisuudessaan ja pelossaan vieläkin pitemmälle; eräänä iltana otti hän jalastaan sievät, kannalliset tohvelinsa, jotka hän oli saanut Andréelta, kun viimemainittu oli niitä kyllikseen käyttänyt, ja tohti hiipiä vavisten ja kevein jaloin sille avonaiselle ullakolle, jonka perukassa näkyi Gilbertin ovi.
Oli vielä niin valoisaa, että Gilbert, joka aavisti nuoren tytön tulon, saattoi selvästi huomata Nicolen lautaisten seiniensä raoista.
Nicole tuli naputtamaan Gilbertin oveen, tietäen hyvin Gilbertin olevan huoneessaan.
Gilbert ei vastannut.
Se oli kuitenkin hänelle vaarallinen kiusaus. Hän olisi nyt saattanut mielin määrin nöyryyttää tuota olentoa, joka tuli tällä tavoin pyytämään häneltä armoa. Hän oli yksinäinen, hän oli tulinen poika ja värisi joka yö muistellessaan Taverneyn aikaa: ja nyt seisoi hän kamarissaan ovensa takana ja tähysteli avaimenreiästä ahnain silmin aistillisen tytön viettelevää kauneutta. Ja tyydytetyn itserakkautensa kiihoittamana hän kohotti jo kätensä vetääkseen ovelta pois salvan, jonka hän oli varovaisena ja epäluuloisena kuin ainakin työntänyt sen eteen, ettei vain joutuisi yllätetyksi.