Ja koska oikeustavat vaativat, että syytetyn oli saatava tieto tuomioistuimen häntä vastaan tekemästä päätöksestä, niin läksivät sitten samat parlamentin asiamiehet siihen taloon, jossa herttua d'Aiguillon nyt asui Pariisissa, sillä hän oli saapunut sinne eräitä sangen tärkeitä neuvotteluja varten. Niiden neuvottelujen määränä oli saada aikaan välttämätön varma ja suora selvittely herttuan ja hänen enonsa marski de Richelieun välillä.
Raftén ansiosta oli koko Versailles tunnin kuluessa saanut tietää, kuinka ylevästi vanha herttua oli uskaltanut vastustaa kuninkaan tahtoa herra de Choiseulin ministeripaikan täyttämistä koskevassa asiassa. Ja Versaillesin ansiosta oli sitten koko Pariisi ja pian myöskin koko Ranska saanut kuulla saman uutisen. Ja niinpä istuikin herra de Richelieu nyt jonkun aikaa kansan suosion kilvelle kohotettuna ja näytti siltä paikaltaan pitkää nenää rouva Dubarrylle ja itselleen rakkaalle sisarenpojalleenkin.
Herra d'Aiguillonin asema ei ollut liioin mukava, sillä häntä ei oltu ennenkään juuri suosittu. Marski de Richelieu oli paha vihollinen. Vaikka kansa vihasikin häntä, niin se häntä myöskin pelkäsi, koska hän oli elävin ilmaus vielä Ludvig XV:n aikana suuresti kunnioitetusta ja kunnioitusta ansaitsevastakin aatelista. Sitäpaitsi oli tuolla herralla, joka oli niin häilyvä, että hän usein sinkaisi pistosanansa samaa puoluetta kohtaan, johon hän juuri itse oli liittynyt, jos vain olosuhteet sellaisen pistelyn sallivat tai antoivat hänen sutkauttaa hyvän sukkeluuden, — sitäpaitsi oli tuolla herralla vihollisuudessaan se vaarallinen puoli, että hän salasi omat tuumansa ja valmisti niistä muille yllätyksiä, kuten hänellä oli tapana sanoa.
Herttua d'Aiguillonin haarniskassa oli kaksi heikkoa kohtaa sen jälkeen kun hän oli ollut yksissä rouva Dubarryn kanssa.
Aavistaen, että marski de Richelieu salasi kaunaa ja katkeraa kostonhimoa näennäisesti tyynen mielensä alla, menetteli herttua d'Aiguillon nyt niin kuin myrskyssä pitää menetellä: hän hajoittaisi pilvenpatsaat tykinlaukauksilla, ollen varma siitä, että vaara vähentyisi, jos siihen heittäytyisi rohkeasti.
Sentähden alkoi hän etsiskellä kaikkialta käsiinsä enoaan, päästäkseen hänen kanssaan vakavasti puheisiin. Mutta se oli ylen vaikea tehtävä, sillä marski oli jo saanut vainun hänen halustaan.
Alkoivat marssit ja vastamarssit. Kun marski näki kauempaa sisarensa pojan, lähetti hän hänelle kyllä hymyilyn, mutta ympäröi itsensä samassa heti sellaisilla henkilöillä, joiden läsnäolo teki kaiken keskinäisen puhelun mahdottomaksi. Sillä tavoin uhkasi marski vihollistaan kuin voittamattomassa linnoituksessa.
Silloin hajoitti herttua d'Aiguillon pilvenpatsaan. Hän läksi kursailematta enonsa luokse, suoraan marskin Versaillesissa olevaan hotelliin.
Mutta Rafté istui jo väijyksissä isäntänsä talossa, pienen, pihalle päin olevan ikkunan ääressä; hän tunsi puvuista herttua d'Aiguillonin lakeijat ja ilmoitti ajoissa hänen tulostaan marskille.
Herttua d'Aiguillon tunkeusi marskin sänkykamariin saakka; mutta siellä löysi hän ainoastaan Raftén, joka kertoi hänelle tuttavallisesti hymyillen ja kovin löysäsuisesti, että herttuan eno oli ollut yötä poissa kotoaan.