Mutta kuningas, jonka Bretagnen ja koko Ranskan parlamentit olivat melkeinpä hukuttaa esityksillänsä siinä asiassa suoranaiseen vedenpaisumukseen, milloin sangen alamaisilla ja lapsenomaisen nöyrillä, milloin rohkeammilla, kuningas oli rouva Dubarryn houkutuksista mennyt feudalismin puolelle ja asettunut kolmatta säätyä ja Pariisin parlamenttia vastaan, siten että hän nimitti herra d'Aiguillonin kevyen ratsuväkensä päälliköksi.
Jean Dubarry oli oikeassa: se oli tuima korvapuusti niiden luottamusmiesten poskelle, joiden nimenä oli, parlamentti. Mutta kuinkahan se korvatillikka otettaisiin vastaan? Sitä kysyivät hovi ja kaupunki joka aamu auringon noustessa.
Parlamentin jäsenet ovat älykkäitä miehiä, ja he näkevät asiat selvästi silloin kun monet muut voivat joutua ymmälle.
He alkoivat tehdä keskenään johtopäätöstä tuon korvatillikan saannista ja seurauksista. Ja kun he olivat yksimielisesti huomanneet, että tillikka oli annettu ja saatu, laativat he seuraavan ponnen:
Pariisin parlamentti tutkii Bretagnen entisen kuvernöörin käytöstä ja antaa siitä lausuntonsa.
Mutta kuningas torjui tämän iskun kieltämällä päärejä ja prinssejä kokoontumasta parlamenttitaloon pohtimaan mitään herttua d'Aiguillonia koskevia asioita; ja kielletyt tottelivat kirjaimellisesti.
Silloin päätti parlamentti auttaa itse itseään, ja se laati julistuksen, jossa selitettiin, että koska herttua d'Aiguillon oli monien syytösten alainen ja epäilty sellaisistakin teoista, jotka tahrasivat hänen kunniaansa, niin oli hänet pidätetty toistaiseksi päärinviran toimituksesta, kunnes päärien tuomioistuin oli asianmukaisessa järjestyksessä ja kuningaskunnan lakien ja säädösten määräämillä juhlallisuuksilla, — joiden lakien sijaan ei mitään muita määräyksiä käy sovelluttaa, — antanut lausunnon, jolla herttua d'Aiguillon oli täydellisesti puhdistautunut hänen kunniaansa tahraavista syytöksistä ja epäilyksistä.
Mutta se ei merkinnyt vielä mitään, että tuo päätös oli tehty parlamentin sisällä asianomaisten kesken ja että se oli kirjoitettu pöytäkirjoihin ja rekistereihin. Se täytyi myöskin julkaista, saattaa yleisön tiedoksi. Tarvittiin vielä skandaalia, jota pilkkalaulut eivät koskaan haikaile tekemästä Ranskassa, nousten siten tapahtumien ja ihmisten itsevaltiaiksi ohjaajiksi. Parlamentin päätös täytyi siis kohottaa pilkkalaulun mahtiin.
Pariisi ei toivonut mitään parempaa kuin päästä puhumaan skandaaleista. Se välitti sangen vähän sekä hovista että parlamentista ja odotti ainaisessa kiehuntatilassaan pelkästään jotakin hyvää naurunaihetta, aivan kuin vaihteluksi kyyneleille, joita sen oli annettu vuodattaa satasen vuotta.
Päätös oli siis asianomaisessa järjestyksessä laadittu ja parlamentti asetti komitean sitä oman valvontansa alla painattamaan. Sitä painettiin kymmenentuhatta kappaletta, joiden levittämisestä pidettiin heti järjestelmällinen huoli.