Lehtokujan varjossa seisoi tosiaan joku odottava mies, ja Nicole lähestyi miestä; oli jo niin pimeä, ettei Gilbert voinut tuntea, oliko se mies herra de Beausire; mutta se seikka, ettei hänen hatussaan ollut sulkatöyhtöä, teki hänet niin uteliaaksi, että hän antoi Nicolen palata rauhassa sisään ja seurasi kohtaukseen tullutta herraa aina Trianonin säleportille saakka.
Herra ei ollutkaan Beausire, vaan iäkäs tai paremminkin sanoen ikäloppu mies, vaikka hän kävelikin vanhuudestaan huolimatta reippaasti ja ylhäisen ryhdikkäästi. Ja tullessansa lähemmäksi tunsi Gilbert, joka tunkeutui hävyttömästi melkein tuon henkilön nenälle, että hän oli herttua de Richelieu.
— Hitto, — ajatteli Gilbert itsekseen, — aliupseerin jälkeen tuli jo Ranskan sotamarski; Nicole-neitokainen nousee arvossa!
VIIDESKYMMENESVIIDES LUKU
Parlamentti
Tällaisia toisarvoisia juonia haudottiin ja päästettiin ilmoille kuorestaan Trianonin lehmusten alla ja kukastoissa, ja ne loivatkin melkoisen vilkasta elämää tuon pikkumaailman olioihin.
Mutta sillaikaa levittivät suuremmat Pariisin juonet valtavat siipensä Themiin palatsin ylitse, kuten Jean Dubarry kirjoitti kälylleen käytellen Hellaan jumalaistarustosta ottamaansa vertausta, — levittivät uhkaavina kuin hirmumyrsky.
Parlamentit, Ranskan oppositsioonipuolueen rappeutuneet tähteet, olivat Ludvig XV:n oikullisen käden hallussa saaneet hiukan hengenvuoroa. Mutta kun niiden suojelija herra de Choiseul oli kukistunut, tunsivat ne vaaran jälleen uhkaavan itseään ja varustautuivat välttämään sitä niin tarmokkailla keinoilla kuin olosuhteet suinkin sallivat.
Jokaisen suuren järistyksen herättäjänä on yleensä jokin persoonallinen kysymys, aivan kuin suuret taistelut sodassa alkavat yksinäisillä laukauksilla.
Silloin kuin herra de la Chalotais oli karannut herttua d'Aiguillonin kimppuun ja siten ikäänkuin ruumiillistanut itsessään kolmannen säädyn taistelun feudalismia vastaan, kiintyi yleinen huomio siihen kysymykseen eikä sallinut sitä enää lykätä syrjään.