"Sanotko, että kiltti kreivitär ajattelee minua suopeasti?" toisti marski.
"Sen minä voin näyttää toteen."
"Mutta, hyvä ystäväni, enhän sitä epäilekään… Minä kutsuin sinut tänne pääkaupunkiin sitä varten, että yhdessä kävisimme aisoihin. Sinä olet nuorempi, siis myöskin vahvempi; sinä onnistuit, minä en; asia on niinkuin sen pitää olla, ja toden totta, minä en ymmärrä, miksi sinä tällä tavoin aprikoit. Jos olet pitänyt huolta minun eduistani, niin saat kyllä satakertaisen kiitoksen; jos taas olet puuhaillut minua vastaan, niin olkoon menneeksi, saat samalla mitalla… Tarvitaanko tähän mitään selitystä?"
"Todellakin, eno…"
"Sinä olet lapsellinen, herttua. Sinun asemasi on erinomainen: sinä olet Ranskan pääri, sinä olet herttua ja kevyen ratsuväen päällikkö, ja kuuden viikon päästä olet ministeri. Sinun siis täytyy pysyä kaiken joutavan pikkumaisuuden yläpuolella. Hyvä menestyshän antaa sellaisen anteeksi, rakas lapseni. Olettakaamme… — minä pidän paljon opettavaisista saduista… — olettakaamme, että me olemme nuo sadun kaksi muuliaasia… Mutta mitäs jyrinää tuo on?"
"Ei mitään, eno; jatkakaa."
"Onhan, pihalle ajetaan."
"Eno, älkää keskeyttäkö, pyydän; teidän pakinanne on minustakin mielenkiintoinen; minäkin pidän opettavaisista saduista."
"Niin, rakas ystäväni, aioin sanoa sinulle, ettei sinun tarvitse menestyksen päivinä koskaan huomata moitteita eikä pelätä kadehtijaisi kaunaa. Mutta jos sinä onnut, jos kompastut… ai, peijakas, varo itseäsi: juuri sillä hetkellä karkaa susi kimppuun! Mutta, kuulepas, minä olin kuitenkin oikeassa; etuhuoneessasi liikutaan, sinulle tuodaan varmaankin ministerin salkku… Pikku kreivitär lienee työskennellyt sänkykomerossaan hyväksesi."
Lakeija astui sisään.