"Parlamentti…"
"Niin, totisesti!" mutisi herttua d'Aiguillon.
"Herttua d'Aiguillon!" kiiruhti kreivitär silloin esittelemään herttuaa rouva de Béarnille, peläten jotakin väärinkäsitystä.
Mutta vanha kreivitär oli yhtä ovela kuin kaikki hoviherrat yhteensä, eikä hän koskaan antanut syytä väärinkäsityksiin, paitsi ehkä silloin, kun teki sen tahallaan ja luullen siitä olevan hyötyä. Hän sanoi siis nyt:
"Minä tiedän noiden musteentuhrijain kaikki hävyttömyydet ja heidän puuttuvan kunnioituksensa ansioita ja sukuperää kohtaan."
Se kohteliaisuus singottiin suoraan herttualle ja sai d'Aiguillonin kumartamaan sangen kauniisti käräjätädille, joka silloin puolestaan nousi ylös ja vastasi kumarruksella kumarrukseen.
"Mutta", jatkoi käräjätäti, "nyt ei ole kysymys herttua d'Aiguillonista, vaan koko maasta. Parlamentit kieltäytyvät täyttämästä tehtäviään."
"Toden totta!" huudahti rouva Dubarry ja heittäytyi sohvallaan selkäkenoon. "Ranskassa ei siis ole enää lakia eikä oikeutta?… No niin, entäpä sitten?… Minkälaisen muutoksen tämä saa aikaan?"
Herttua hymyili. Rouva de Béarn ei puolestaan käsittänyt asiaa laisinkaan leikillisesti, vaan veti ärtyiset kasvonsa yhä synkempiin ryppyihin.
"Se on suuri onnettomuus, madame", sanoi hän.