KUUDESKYMMENES LUKU
Lit de justice
Kuninkaan komea lit de justice toimitettiin kaikilla niillä juhlamenoilla, joita siltä vaativat toisaalta kuninkaan ylpeys ja toisaalta ne juonet, jotka houkuttelivat kuninkaan tähän valtiokeikaukseen.
Kaikki kuninkaan henkivartio- ja kotijoukot olivat aseissa. Ja valtava lauma kaupungin sotilaita, palovartijoita ja poliiseja oli varustettu suojelemaan herra kansleria, jonka täytyi panna yrityksessä vaaraan oma itsensä aivan kuin mikä kenraali ratkaisevana taistelupäivänä.
Hän oli kaikkialla inhottu, tuo kansleri. Hän tiesi sen, ja jos hänen itserakkautensa ehkä sai hänet pelkäämään, että hänet murhattaisiin, niin voivat jälleen paremmin yleisön mielialasta perillä olevat henkilöt liioittelematta ennustaa hänelle ainakin jotain tuntuvaa häpäisyä tai edes vihellyksiä.
Samaa kestitystä oli aiottu myöskin herra d'Aiguillonille, jota parlamentin väittelyiden kautta jo hieman täsmällistynyt kansan vaisto inhosi. Kuningas koetti olla kirkkaan tyyni, mutta kuitenkaan ei hän ollut aivan rauhallinen. Siitä huolimatta nähtiin hänen ihailevan itseään tuossa komeassa kuninkaallisessa puvussa, ja kuultiin hänen lausuvan kohta sen jälkeen mietelmän, ettei mikään suojele paremmin kuin majesteettisuus.
Hän olisi voinut lisätä siihen: "Ja kansan rakkaus." Mutta sitä lausetta oli toistettu hänelle niin usein hänen sairautensa aikana Metzissä, ettei hän arvellut voivansa virkkaa sitä enää, joutumatta syytetyksi matkimisesta.
Aamulla otti Madame la dauphine, jolle tällainen näytelmä oli aivan uutta ja joka ehkä pohjaltaan halusi sitä nähdä, kasvoilleen valittavaisen ilmeen ja säilytti sen sitten koko ajan toimitukseen kuljettaessa; ja se käänsi yleisön mielipiteen suuresti hänen puolelleen. Rouva Dubarry oli rohkea. Hän lähti menoihin koko nuoruuden ja kauneuden antamalla itseluottamuksella. Sitäpaitsi: olihan hänestä jo kaikki sanottu; mitä siihen voitiinkaan lisätä enää? Hän esiintyi siis säteilevänä, aivan kuin hohde hänen ylhäisestä rakastajastaan olisi heijastunut häneenkin.
Herra herttua d'Aiguillon kulki uljaasti kuninkaan edessä astelevain päärien joukossa. Hänen ylevillä ja ilmehikkäillä kasvoillaan ei näkynyt minkäänlaista huolen tai tyytymättömyyden merkkiä. Hän ei kantanut päätänsä triumfaattorin tavalla. Kuka näki hänen kulkevan sellaisena, ei aavistanut, minkälaiseen taisteluun kuningas ja parlamentti olivat joutuneet keskenään juuri hänestä.
Kansanjoukko osoitteli häntä sormillaan ja parlamentin jäsenten riveistä luotiin häneen julmistuneita katseita, mutta muuta ei tehty.