Parlamenttitalon suuri sali oli tungokseen asti täynnä väkeä; juhlamenoihin osaa ottavien ja katselijain luku nousi yli kolmen tuhannen.
Ulkona kuhisi rahvas, oikeudenpalvelijain keppien ja kaupunginvartijain sauvain aisoissaan pitämänä; eikä se ilmaissut läheisyyttään muulla kuin tuolla käsittämättömällä hurinalla, joka ei ole varsinaista ääntä eikä lausu yhtään selvää sanaa, mutta joka kuitenkin kuuluu: siis sellaisella, jota syyllä saattaisi sanoa kansan aaltojen pauhuksi.
Sama sanattomuus vallitsi suuressa salissakin, kun askelten kaiku oli hiljennyt ja kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja kuningas oli käskenyt majesteettisen synkkänä kanslerinsa alottaa puheensa.
Parlamentin jäsenet tiesivät etukäteen, mitä lit de justice heille toisi. He käsittivät hyvin, minkä tähden heidät oli kutsuttu kokoon. Aiottiin luonnollisesti ilmaista heille rajattoman vallan tahto. Mutta he tunsivat kuninkaan pitkämielisyyden, ellei sitä sopinut peloksi kutsua; ja jos he jotakin pelkäsivät, pelkäsivät he paremminkin, mitä seurauksia lit de justice aikoinaan toisi mukanaan, kuin tätä istuntoa.
Kansleri ryhtyi puhumaan. Hän oli kaunosanainen mies. Alkupuoli puhetta oli taitava, ja todistelevan tyylin ihailijat saattoivat iloita siitä suuresti.
Mutta sitten muuttui puhe niin ankaraksi oikaisuksi, että aateliston huulille ilmestyi hymy ja että parlamentin jäsenille tuli melkoisen ilkeä olo.
Kuningas käski kanslerinsa suun kautta, että kaikki Bretagnea koskevat jutut oli jyrkästi lopetettava, koska hän oli saanut niistä tarpeekseen. Hän vaati parlamenttia sopimaan herttua d'Aiguillonin kanssa, joka oli kuninkaan mieleinen palvelija, eikä enää keskeyttämään oikeudenkäyttöä, koskapa kaikki oli menevä kuin muinoin kultakauden onnellisina päivinä, jolloin purot sorisivat sisällöltään parlamentaarisia tai lainopillisia viisiosaisia puheita, ja jolloin puut olivat täynnänsä oikeuspöytäkirjoja, joita herrat asianajajat ja prokuraattori virka-arvonsa nojalla poimivat heille kuuluvina hedelminä.
Tällaiset herkut eivät sovittaneet parlamenttia enempää herra de Maupeoun kanssa kuin d'Aiguillonin herttuankaan. Mutta puhe oli loppunut, eikä vastaus ollut sallittu.
Parlamentin jäsenille tämä oli paha ärsytys, ja he käyttäytyivät kaikki sangen rauhallisesti ja välinpitämättömästi, sellaisella yksimielisyydellä, joka on perustuslaillisten ryhmäin suurin voima. Ja moinen käytös närkästytti suuresti hänen majesteettiaan ja parvekkeelta katselevaa ylhäistä maailmaa.
Madame la dauphine kalpeni vihasta. Hän oli nyt ensi kertaa näkemässä kansan vastarintaa. Ja hän arvioi kylmästi sen voimaa.