Hän oli tullut parlamentin kokoukseen aikeella olla ainakin näköjään toista mieltä kuin mitä siellä aiottiin julistaa. Mutta nyt vetivät tunnesyyt dauphinea yhä enemmän hänen rotuunsa päin, vetivät häntä yhtymään hänen omaan luokkaansa kuuluviin henkilöihin. Ja siinä kiihtyi hän niin suuresti, että kuta syvemmälle kansleri puri hampaansa parlamentaariseen lihaan, sitä enemmän suututti tuota nuorta ja ylpeää naista, että kanslerin hampaat olivat muka vielä liian tylsät. Hänestä tuntui kuin olisi hän itse löytänyt tarvittaessa paremmin sanat, jotka olisivat saaneet koko tuon lauman hyppimään kuin naudat paimenen terävän sauvan uhkaamina. Lyhyesti sanoen: hän arvioi kanslerin liian heikoksi ja parlamentin liian voimakkaaksi.
Ludvig XV oli fysionomisti, niinkuin kaikki itsekkäät olennot olisivat, elleivät he olisi joskus yhtä laiskoja kuin itsekkäitä.
Madame la dauphinen kelmeät ja yhteen purrut huulet kertoivat kohta hänelle, mitä dauphinen sielussa liikkui.
Silloin tutki hän vastapainoksi rouva Dubarryn kasvoja. Mutta nyt hän ei nähnytkään sitä voitonriemuista hymyä, jonka hän oli uskonut niillä näkevänsä; hän huomasi rouva Dubarryn silmissä ainoastaan kiivaan halun tavoittaa kuninkaan katsetta, aivankuin saadakseen selvää, mitä kuningas ajatteli.
Mikään ei peloita heikkoja luonteita enempää kuin se, että he näkevät toisten mielialan ja tahdon saaneen varman muotonsa ennen heitä itseään. Jos he näkevät katseltavan itseään sellaisin ilmein, että siinä voi huomata jo tehdyn päätöksen, luulevat he, etteivät he vielä ole tehneet kaikkea, että he ovat olleet naurettavia ja että noilla toisilla on oikeus vaatia heiltä vielä enemmän kuin he ovat tehneet.
Silloin menevät he äärimmäisyyksiin; ja pelkurista tulee karjuva leijona; äkillinen mielenmuutos ilmaisee nyt reaktsioonin, jonka pelko synnytti heikommassa luonteessa.
Kuninkaan ei olisi tarvinnut lisätä ainoaakaan sanaa kanslerinsa puheeseen; se ei olisi ollut hovisäännön mukaistakaan; ja se oli nyt ehkä hyödytöntäkin. Mutta tässä tilaisuudessa meni häneen suulauden pahahenki, ja hän viittasi kädellään, että hän tahtoi puhua.
Heti muuttui yleinen tarkkaavaisuus ällistykseksi.
Parlamentin jäsenet käänsivät kaikki yhtaikaa päänsä valtaistuimeen päin, aivan kuin samoja liikkeitä noudattava rivi opetettuja sotilaita.
Prinssit, päärit ja upseerit olivat tyrmistyneet. Ei ollut mahdotonta, ettei hänen kaikkeinkristillisin majesteettinsa sanoisi jotakin sangen tarpeetonta näiden jo lausuttujen varsin hyvien asiain jatkoksi.