Rouva Dubarry tuli samassa eteisen läpi lankonsa, markiisitar de Mirepoixin ja monien muiden vallasnaisten seurassa. Hän kuuli vanhan marskin huomautuksen, ja koska hän oli sukkelampi suultaan kuin kaunaa kantava, sanoi hän:
"Oh, siitä ei pelkoa, marski; ettekö kuullut hänen majesteettinsa sanoja? Kuningas sanoi huomatakseni, ettei hän koskaan muuta aikomustaan."
"Peloittavat sanat tosiaan, madame", vastasi vanha marski hymyillen. "Mutta onneksi meille eivät nuo poloiset parlamentin jäsenet huomanneet, että kuningas katseli juuri teihin, kun sanoi, ettei hän koskaan muuttaisi aikomustaan."
Ja marski täydensi tätä korulausuntaansa yhdellä tuollaisella verrattomalla kumarruksella, jollaisia nykyaikaan ei osata tehdä edes teatterissakaan.
Rouva Dubarry oli nainen eikä suinkaan valtioviisas. Hän ei huomannut marskin sanoissa muuta kuin kohteliaisuuden, vaikka d'Aiguillon tunsi niissä hyvin sekä piston että uhkauksen.
Niinpä vastasikin rouva Dubarry marskille hymyllä, kun taas hänen liittolaisensa, herttua d'Aiguillon, puri huultaan ja kalpeni, sillä nyt hän näki, ettei enolta ollut kauna vieläkään loppunut.
* * * * *