Ludvig XV saattoi nyt nauttia täydellistä voitonriemua.
Parlamentin jäsenet taivuttivat päänsä alas, kaikki yhtenä miehenä niinkuin äskenkin.
Kuningas nousi ylös kultaisilla liljoilla kirjatuilta pieluksiltaan.
Rummut pärähtivät, torvet törähtivät soimaan ulkona. Kansanjoukko, joka oli sorissut hiljaa kuninkaan saapuessa parlamenttitaloon, alkoi nyt pauhata, ja sen ääni haipui kaukaisuuteen, sotamiesten ja poliisien loitontamana.
Kuningas kulki ylpeänä läpi salin, eikä nähnyt matkansa varrella muita kuin nöyryytettyjä päitä.
Herra d'Aiguillon asteli jälleen hänen majesteettinsa edellä, käyttämättä väärin riemukasta voittoaan.
Kun kansleri tuli salin ulko-ovelle ja näki kaukaa koko tuon kansan lauman, pelästyi hän uhkaavia katseita, joita loitoltakin häneen sinkosi, ja sanoi kaupunginpalvelijoille:
"Tulkaa minua lähemmäksi."
Herra de Richelieu kumarsi syvään herttua d'Aiguillonille ja virkkoi sisarensa pojalle:
"Nyt ovat nuo päät sangen nöyriä, herttua; mutta joskus ne kohoavat kirotun pystyyn. Varokaahan!"