"Ettekö näe, että minua kutsutaan tuonne", sanoi Gilbert.
"Minne?"
"Noiden vaunujen luokse."
Kersantin silmät tähtäsivät Gilbertin sormen osoittamaa suuntaa ja osuivat parooni de Taverneyn vaunuihin.
"Kuulkaahan, kersantti", virkkoi parooni, "minä tahtoisin puhua tuolle pojalle, vain pari sanaa".
"Vaikka neljä, monsieur", vastasi kersantti; "teillä on muuten hyvää aikaa; tuolla porttiholvissa luetaan juuri puhetta; tässä menee hyvinkin puoli tuntia. Menkää, nuori mies."
"No tule sitten, vintiö!" käski parooni Gilbertiä, joka koetti kulkea muka aivan tyynesti. "Sanopas, mikä sattuma sinut Saint-Denisiin toi, kun sinun pitäisi olla Taverneyssä."
Gilbert kumarsi toisen kerran Andréelle ja paroonille ja vastasi:
"Sattuma ei minua tänne tuonut, vaan minun oma tahtoni."
"Mitä? Oma tahtosi, heittiö? Onko sinullakin muka oma tahto?"