— Ei, vaan rouva Arnouldin luona. Herttuan katsellessa näköalaa, tiedustelin minä rouvalta sopivaa huoneustoa. Hänellä sattui olemaan sellainen: sali, eteinen ja makuuhuone. Enempää ei tarvitakaan, ajattelin minä. Kuusikymmentä francsia kuukaudessa. Ja huoneisto kalustettu niin, että se voi miellyttää surumielistä ihmistä. Otin huoneiston. Teinkö oikein?
Syleilin Margueritea.
— Siellä tulee olemaan hurmaavaa, jatkoi hän, — sinä saat pikkuportin avaimen, herttualle olen luvannut suuren portin avaimen, jota hän ei kuitenkaan tarvitse, sillä hän saapuu aina päivällä. Näin meidän kesken sanottuna, luulen, että tämä päähänpisto ihastuttaa häntä, sillä poistunhan nyt joksikin aikaa Parisista ja hänen sukulaisensa saavat hetkiseksi rauhan. Hän kysyi minulta kuitenkin, kuinka minä, joka pidän niin paljon Parisista, saatoin suostua hautaamaan itseni maalle. Mutta minä vastasin, että olin heikko ja tarvitsin lepoa. Näytti siltä kuin hän ei olisi oikein uskonut minua. Meidän on siis oltava hyvin varovaisia, rakas Armand; sillä hän koettaa yllättää minut siellä, eikä hän ainoastaan vuokraa minulle taloa, vaan hänen täytyy lisäksi maksaa velkanikin, sillä onnettomuudeksi on minulla sellaisiakin. No niin, onko tämä kaikki mieleesi?
— Kyllä, vastasin minä ja koetin vaientaa omantunnon ääntä, jonka tällainen elämä minussa toisinaan herätti.
— Tarkastimme talon nurkkia ja komeroita myöten; meillä tulee olemaan siellä mukavaa! Herttua oli kaikesta huvitettu. Oh, ystäväni, lisäsi hän hilpeästi ja suuteli minua, — älä ole onneton, tämän kaiken kustantaa miljoneeri.
— Ja koska te aiotte muuttaa sinne? kysyi Prudence.
— Mahdollisimman pian.
— Otatteko vaununne mukaan?
— Otan mukaani koko talouteni. Te saatte huolehtia asunnostani poissaollessani.
Kahdeksan päivän kuluttua oli Marguerite ottanut huvilan haltuunsa, ja minä olin majoittunut rouva Arnouldin luo.