Isäni pysähtyi, katsoi minuun halveksivasti ja vastasi ainoastaan:
— Luulen että sinä olet hullu. Jonka jälkeen hän meni ja löi oven perässään kiinni.
Minä läksin myöskin, otin vaunut ja palasin jälleen Bougivaliin.
Marguerite istui ikkunassa ja odotti minua.
KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
— Vihdoinkin! huudahti hän ja heittäytyi syliini. — Vihdoinkin olet sinä täällä! Kuinka kalpea sinä olet!
Kerroin hänelle koko kohtauksen isäni kanssa.
— Oh! Jumalani! Aavistin sen, sanoi hän. — Kun Josef ilmoitti hänen saapumisestaan, vapisin kuin olisin saanut onnettomuuden sanoman. Ystävä parka! Ja minä olen tuottanut sinulle niin paljon surua. Olisi ehkä parempi, kun jättäisit minut, etkä joutuisi epäsopuun isäsi kanssa. Mutta enhän minä ole tehnyt hänelle yhtään mitään. Mehän vietämme hiljaista elämää ja aiomme olla vieläkin hiljaisempia. Hän tietää kai, että sinä tarvitset rakastajattaren, ja hänen tulisi olla iloinen siitä, että tuo rakastajatar olen minä, koska rakastan sinua, enkä tavoittele enempää kuin mitä varallisuutesi myöntää. Kerroitko hänelle kuinka me olemme aikoneet järjestää tulevaisuutemme?
— Kerroin, ja se ärsytti häntä eniten, sillä päätöksemme on todistus molemminpuolisesta rakkaudestamme.
— Mitä siis nyt teemme?