— Me pysymme yhdessä ja annamme rajuilman mennä ohitse.
— Meneekö se ohitse?
— Sen täytyy mennä.
— Mutta salliiko isäsi sen?
— Mitä sinä tahdot, että hän tekisi?
— Mistä minä tiedän. Kaikki mitä isä voi tehdä saadakseen poikansa tottelemaan. Hän muistuttaa sinua menneisyydestäni ja kenties kunnioittaa minua sillä, että keksii minusta uusia juttuja, saadakseen sinut hylkäämään minut.
— Sinä tiedät, että rakastan sinua.
— Niin, mutta minä tiedän myöskin, että isäänsä on ennemmin tahi myöhemmin toteltava, ja ehkä sinä lopultakin tulet vakuutetuksi…
— Ei, Marguerite, hän on tuleva vakuutetuksi. Jotkut hänen ystävistään ovat juoruillaan hänet niin suututtaneet; mutta hän on hyvä ja oikeudenmukainen, ja hän kyllä rauhoittuu. Muuten, mitä se minua liikuttaa!
— Älä sano niin, Armand; en tahtoisi mistään hinnasta saattaa sinua epäsopuun isäsi kanssa. Palaa huomenna Parisiin. Isäsi on siksi ajatellut asiaa niinkuin sinäkin, ja te sovitte ehkä silloin paremmin. Älä loukkaa hänen periaatteitaan, tee joitakin myönnytyksiä, älä näytä, että välität niin paljon minusta, ja ole varma siitä, että Marguerite, tapahtukoon sitten mitä tahansa, jää luoksesi.