— Vannotko sen?
— Täytyykö minun se tehdä?
Kuinka suloista onkaan antaa rakastettunsa äänen rauhoittaa itseään!
Puhelimme nyt koko päivän tulevaisuudensuunnitelmistamme; ja seuraavana päivänä minä matkustin Parisiin ja saavuin kello kaksitoista hotelliin. Isäni oli jo lähtenyt ulos.
Läksin asuntooni, sillä arvelin hänen ehkä menneen sinne. Mutta hän ei ollut siellä. Menin asianajajani luo; ei sielläkään. Palasin jälleen hotelliin ja odotin siellä kello kuuteen saakka. Mutta isääni ei kuulunut.
Silloin matkustin takaisin Bougivaliin. Marguerite ei odottanut ikkunassa niinkuin eilen, vaan takkavalkean ääressä. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa niin, ettei hän huomannut tuloani, vaan hätkähti, kun suutelin häntä otsalle.
— Sinä säikähdytit minua, sanoi hän. — Ja isäsi?
— En tavannut häntä. En voi ymmärtää mitä se merkitsee. Etsin häntä turhaan kaikkialta.
— Silloin on sinun lähdettävä uudestaan huomenna.
— Minun tekisi mieleni odottaa kunnes hän kutsuu minua. Luulen, että olen tehnyt kaikki mitä olen voinut.