Ajatus, että Marguerite petti minua, ei enää johtunut mieleeni. Täytyi olla jotakin erityistä, joka, vasten hänen tahtoaan, pidätti häntä poissa luotani, ja kuta enemmän asiaa ajattelin, sitä varmemmaksi minulle kävi, että tuo syy oli jokin onnettomuus.
Kello löi yksi. Päätin odottaa vielä tunnin, mutta ellei Marguerite ollut kello kahteen mennessä palannut, matkustaisin Parisiin.
Aika kului verkkaan. Taivas vetäytyi pilveen ja syys-sade alkoi piestä ikkunaruutuja. Tyhjä vuode näytti haudalta. Minua peloitti. Aukaisin ulko-oven, mutta en kuullut muuta kuin tuulen suhinaa puiden oksissa.
Kello löi kaksi. Odotin vielä hetkisen, mutta läksin viimein huoneesta ja menin viereiseen, missä tapasin Naninen nukahtaneena työnsä ääreen. Hän havahtui kun avasin oven, ja kysyin eikö neiti Gautier ollut vielä palannut.
— Ei, mutta jos hän tulee, niin sanokaa hänelle, etten voinut voittaa levottomuuttani, vaan matkustin Parisiin.
— Tähän aikaan?
— Niin.
— Mutta te ette saa mistään vaunuja.
— Lähden jalkaisin.
— Mutta nyt sataa.