— Siitä en välitä.
Tuo hyvä tyttö nouti päällystakkini ja auttoi sen ylleni. Otin d'Antin kadun numero 9:n avaimen mukaani, sanoin hyvästi Naninelle, joka saattoi minua portille, ja läksin.
Alkumatkan juoksin, mutta väsyin pian. Yö oli niin pimeä, että pelkäsin törmääväni vasten tien vierellä kasvavia puita, jotka näyttivät suurilta aaveilta. Kuljettuani kaksi tuntia saavuin de l' Etoile'en. Nähtyäni Parisin sain uusia voimia ja minä aloin juosta pitkin puistokäytävää. Päivä alkoi jo valjeta, ja tuo suuri kaupunki havahtui vähitellen.
Kello löi viisi, astuessani Margueriten asuntoon d'Antin kadun varrella. Sanoin nimeni portinvartijalle. Hän tunsi minut ja laski sisään. Tultuani ylös, jäin oven taakse kuuntelemaan. Ei kuulunut pienintäkään ääntä. Avasin oven ja astuin sisälle. Kaikki uutimet olivat tarkoin vedetyt eteen.
Minä menin makuuhuoneeseen ja vedin syrjään uutimen; heikko valo tunkeutui huoneeseen; minä riensin vuoteen luo. Se oli tyhjä!
Kuljin läpi kaikki huoneet, mutta en löytänyt ketään.
Sitten menin pukuhuoneeseen, avasin ikkunan ja huusin monta kertaa
Prudencea. Mutta hänen ikkunansa pysyivät kiinni.
Silloin läksin portinvartijan luo ja kysyin, oliko neiti Gautier käynyt asunnossaan päivän kuluessa.
— Kyllä, vastasi hän, — rouva Duvernoyn seurassa.
— Mitä he sitten tekivät?