— Muuten, jatkoi Prudence, — en ole milloinkaan nähnyt häntä sellaisena kuin hän nyt on: hän ei nuku juuri ollenkaan enää, käy tanssiaisissa ja illallisilla, vieläpä juopuukin usein. Hiljakkoin täytyi hänen eräitten illallisten jälkeen heittäytyä kahdeksaksi päiväksi vuoteeseen; ja heti kun lääkäri antoi hänelle luvan nousta, alkoi hän uudestaan, kuoleman uhalla. Aiotteko käydä häntä tapaamassa?
— Mitä se hyödyttäisi? Tulin luoksenne sentähden, että te olette aina ollut niin rakastettava minua kohtaan, ja siksi, että tunsin teidät ennenkuin Margueriten. Teitä saan kiittää siitä, että olen ollut hänen rakastajansa, samoin kuin saan kiittää teitä siitäkin, etten sitä enää ole, eikö totta?
— Taivas varjelkoon! Olen tehnyt kaikkeni saadakseni hänet jättämään teidät, ja luulen, ettette vastaisuudessa tule olemaan minulle sen johdosta vihainen.
— Olen teille kaksinkerroin kiitollinen siitä, sanoin minä ja nousin, sillä tunsin inhoa tuota naista kohtaan, joka näytti ottavan todeksi kaiken mitä sanoin.
— Lähdettekö?
— Lähden.
Tiesin jo kylliksi.
— Koska saan jälleen nähdä teidät?
— Pian. Hyvästi.
— Hyvästi.