— Suututan ehkä sinua, Armand, kun pyydän sinua säästämään minua siitä mitä sinulla mahdollisesti on mielessä minua kohtaan. Aina siitä lähtien, kun palasit Parisiin olet sinä, joko tahtoen tahi tahtomattasi, tehnyt minulle paljon pahaa, niin että en kestäisi enää neljättä osaakaan mielenliikutuksista, joita tähän saakka olen saanut kokea. Sinun täytyy sääliä minua. Ja sinun täytyy huomata, että miehellä, jolla on sydän, on jalompaakin tehtävää kuin kiusata minun kaltaistani sairasta, surevaa naista. Tunnustele kättäni. Minulla on kuumetta, olen noussut vuoteesta tullakseni tänne pyytämään, en ystävyyttäsi, vaan välinpitämättömyyttäsi.
Tartuin todella Margueriten käteen. Se oli polttavan kuuma, ja kuitenkin hän värisi, samettitakista huolimatta.
Työnsin tuolin, jolla hän istui, lähemmäksi valkeata.
— Etkö sitten luule, että minä olen kärsinyt? kysyin minä. —
Oh, tuota yötä, jolloin, odotettuani sinua turhaan maalla, läksin
Parisiin sinua etsimään, enkä löytänyt muuta kuin tuon kirjeen,
joka oli tehdä minut hulluksi! Kuinka sinä saatoit pettää minua,
Marguerite, minua, joka rakastin sinua niin suuresti?
— Älkäämme puhuko siitä, Armand; en ole tullut tänne selittämään sitä asiaa. Tahdoin nähdä sinut muuna kuin vihollisena, siinä kaikki, ja minä tahdoin vielä kerran puristaa kättäsi. Sinulla on nuori, kaunis rakastajatar, jota rakastat, niinkuin kerrotaan; ole onnellinen hänen kanssaan ja unhoita minut.
— Ja sinä, sinä olet epäilemättä onnellinen?
— Näytänkö minä onnelliselta naiselta, Armand? Älä tee pilaa tuskastani, sinä, joka tiedät paremmin kuin kukaan muu sen syyn ja suuruuden.
— Riippui sinusta itsestäsi, tahdoitko koskaan tulla onnettomaksi, jos sinä, niinkuin sanot, todella olet sitä.
— Ei, ystäväni, olosuhteet olivat tahtoani vahvemmat. Minä en seurannut kevytmielisiä vaistoja, kuten näyt luulevan, vaan pakoittavaa välttämättömyyttä, ja syitä, jotka saat tietää eräänä päivänä ja jotka saattavat sinut antamaan minulle anteeksi.
— Miksi sinä et ilmoita minulle tänään noita syitä?