— Kas niin, rauhoittukaa, sanoin minä.
— Jääkää hyvästi, sanoi hän ainoastaan.
Ja tavattomalla ponnistuksella kyyneleitään pidättäen hän pikemmin syöksyi kuin käveli huoneesta.
Ikkunasta näin hänen nousevan ulkopuolella odottaviin vaunuihin; mutta vielä niissäkin vuodatti hän kyyneleitä ja kätki kasvonsa nenäliinaan.
VIIDES LUKU.
Kului pitkä aika ilman että kuulin mitään Armand'ista, mutta Margueritesta kuulin puhuttavan useinkin. Olinhan nähnyt hänet ja tunsin hänen tapansa; mutta huutokaupan jälkeen oli hänen nimensä niin usein kaikunut korvissani ja edellisessä luvussa kerrottuun tapaukseen sekoittunut niin paljon syvää surua, että niinhyvin ihmettelyni kuin uteliaisuuteni oli yhä lisääntynyt.
Tulos siitä oli, että milloin vaan tapasin ystäviä, joiden kanssa en ennen ollut puhunut Margueritesta, kysyin minä:
— Tunsitteko jonkun Marguerite Gautier -nimisen naisen?
— Kamelianaisen?
— Niin.