Ja laskien ajatuksensa ja kyyneleensä valloilleen, ojensi Armand minulle kätensä ja jatkoi:
— Minua pidettäisiin kovin lapsellisena, jos nähtäisiin minun näin surevan sellaista naista. Mutta kukaan ei tiedä kuinka paljon kärsimyksiä olen hänelle tuottanut, kuinka julma minä olen ollut, ja hän puolestaan hyvä ja alistuvainen. Luulin, että minun olisi pitänyt antaa anteeksi hänelle, ja nyt huomaan, etten ansaitse hänen anteeksiantoaan. Voi, antaisin kernaasti kymmenen vuotta elämästäni, jos saisin tunnin itkeä hänen jalkojensa juuressa.
Kun tuo nuori mies niin avomielisesti tunnusti minulle surunsa, niin ajattelin, ettei hän suhtautuisi välinpitämättömästi sanoihini, ja sanoin hänelle:
— Eikö Teillä ole sukulaisia ja ystäviä? Rohkaiskaa itseänne, etsikää heidät käsiinne, sillä he voivat lohduttaa Teitä; minä voin ainoastaan sääliä Teitä ja valittaa suruanne.
— Se on totta, sanoi hän nousten ja alkoi sitten kävellä edestakaisin huoneessa. — Minä ikävystytän Teitä. Suokaa anteeksi, en ajatellut, että tuskani ei merkitse Teille mitään ja että vaivaan Teitä sellaisella mikä ei voi ja minkä ei tarvitsekaan Teitä liikuttaa.
— Te käsitätte sanani väärin ja minä olen kokonaan käytettävissänne, valitan ainoastaan, etten kykene suruanne lievittämään. Jos minun ja ystävieni seura voi Teitä miellyttää, tahi jos vaan tarvitsette minua, vaikkapa sitten mihin tahansa, vakuutan Teille, että suurimmalla mielihyvällä autan Teitä.
— Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi, sanoi hän, — tuska kiihdyttää niin tunteitamme. Sallikaa minun viipyä vielä muutamia minuutteja, että silmäni ehtivät kuivua ja että katujen tyhjäntoimittajien ei tarvitse töllistellä kuinka minä, iso mies, itken. Olette tehnyt minut sangen onnelliseksi, luovuttaessanne minulle tämän kirjan. En tiedä kuinka voisin osoittaa Teille kiitollisuuttani.
— Siten, että lahjoitatte minulle ystävyytenne, vastasin minä, — ja siten, että ilmoitatte minulle surunne syyn. Kärsimyksen ilmaiseminen tuottaa lohdutusta.
— Olette oikeassa. Mutta tänään olen niin liikutettu, että puhuisin vain tarkoituksettomia sanoja. Mutta jonakin toisena päivänä kerron Teille tämän tarinan, ja Te olette silloin näkevä, että minulla on syytä surra tuota tyttöparkaa. Ja nyt, lisäsi hän pyyhkien viimeisen kerran silmiään ja katsahtaen peiliin, — sanokaa minulle nyt, etten ole mielestänne liian yksinkertainen ja sallikaa minun uudestaan tulla luoksenne.
Nuoren miehen katse oli niin lempeä, että olisin mielelläni tahtonut syleillä häntä. Hänen silmänsä alkoivat jälleen kyynelöityä, mutta nähtyään, että minä huomasin sen, käänsi hän katseensa toisaalle.