Kuinka surullisen elämän jätänkään!
Oi, kuinka Jumala olisikaan hyvä, jos hän sallisi minun nähdä sinut ennen lähtöäni!
Mutta kaiken todennäköisyyden mukaan, hyvästi, ystäväni! Suo anteeksi etten kirjoita enempää, mutta ne, jotka ovat minua parantavinaan näännyttävät minut suoneniskemisillä eikä käteni jaksa enää liikuttaa kynää.
Marguerite Gautier.'
Viimeisiä sanoja oli miltei mahdoton lukea.
Annoin kirjeen takaisin Armand'ille, joka luultavasti oli käynyt sen läpi ajatuksissaan, minun lukiessani paperista, sillä hän sanoi, ottaessaan kirjeen:
— Kuka voisi luulla, että tämä on langenneen naisen kirjoittama!
Ja muistojensa liikuttamana katsoi hän kauan kirjettä ja vei sen sitten huulilleen.
— Ja kun ajattelen, jatkoi hän, — että hän kuoli, enkä saanut häntä enää nähdä, enkä saa nähdä häntä enää koskaan, kun ajattelen, että hän on tehnyt minulle enemmän kuin mitä sisar olisi tehnyt, niin en voi koskaan antaa itselleni anteeksi sitä, että annoin hänen näin kuolla. Hän kuoli! Kuoli! Ajatellen minua ja kirjoittaen minulle!
Rakas Marguerite parka!