Kuka tietää voinko enää huomenna edes kirjoittaakaan.
25 päivänä tammikuuta.
Nyt on kulunut yksitoista yötä, jolloin en ole nukkunut, jolloin tukehtumiskohtaukset ovat minua vaivanneet ja jolloin joka hetki olen ollut vähällä kuolla. Lääkäri on kieltänyt minua lainkaan tarttumasta kynään. Julie Duprat, joka valvoo luonani, sallii minun kuitenkin kirjoittaa nämä rivit. Etkö sinä siis palaa ennenkuin kuolen? Onko siis kaikki välillämme ainaiseksi loppunut? Kuvittelen, että parantuisin, jos sinä tulisit. Mutta mitä hyötyä olisi parantumisestani?
28 päivänä tammikuuta.
Aamulla heräsin kovaan meluun. Julie, joka nukkuu huoneessani, kiiruhti ruokasaliin. Kuulin miesääniä, joita hän turhaan koetti vaientaa.
Julie palasi itkien.
Tultiin merkitsemään huonekalujani ja tavaroitani. Pyysin, että Julie sallisi heidän tekevän mitä he nimittivät oikeudeksi. Ulosottovirkailija tuli makuuhuoneeseeni hattu päässä. Hän avasi laatikot, merkitsi kirjaansa kaiken minkä näki, eikä ollut huomaavinaankaan, että kuoleva lepäsi vuoteessa, jonka lain armeliaisuus onneksi salli minun pitää.
Ennen lähtöään suvaitsi hän sanoa minulle, että voin yhdeksän päivän sisällä jättää vastalauseeni, mutta hän asetti vahdin huoneisiin! Jumalani, mitä minusta on tuleva? Tämä teko huononsi yhä tilaani. Prudence tahtoi pyytää isäsi ystäviltä rahaa, mutta minä vastustin sitä. Tänään sain kirjeesi. Kuinka sitä tarvitsinkaan! Saapuneekohan vastaukseni sinulle ajoissa perille? Näetkö vielä minut? Tämä on onnen päivä, joka salli minun unohtaa kaiken sen mitä kuuden viikon aikana olen saanut kokea. Minusta tuntui kuin voisin paremmin, huolimatta painostavasta surumielisyydestä, jota tunsin vastatessani kirjeeseesi.
Kun kaikki ympäri käy, ei ihmisen tarvitse aina tuntea itseään onnettomaksi.
Ajattelen, että minä en ehkä kuolekaan, että sinä palaat, että saan nähdä kevään taas, että sinä rakastat minua vielä ja että me alamme elää jälleen yhdessä!