— En.
Minäkään en ollut nähnyt Armandia sen koommin kun hän luotani läksi, ja minä aloin miettiä, eikö tieto Margueriten äsken tapahtuneesta kuolemasta ollut kiihoittanut hänen entistä rakkauttaan ja samalla tuskaansa, mutta että hän oli ehkä jo unohtanut kuolleen ja myöskin lupauksensa käydä uudestaan luonani.
Tämä oletus olisi ollut hyvinkin mahdollinen jonkun toisen suhteen, mutta Armandin epätoivo oli ollut niin vilpitön ja syvä, että minä, mennen toisesta äärimmäisyydestä toiseen, kuvittelin itselleni, että suru oli tehnyt hänet sairaaksi, vieläpä tappanutkin.
Kun ei herra Duval tullut luokseni, päätin minä mennä hänen luokseen. Tekosyyn keksiminen ei ollut vaikeata, mutta onnettomuudeksi en tietänyt hänen osoitettaan eivätkä muutkaan voineet sitä minulle sanoa.
Läksin d'Antin kadun 9:ään, kysyäkseni Margueriten portinvartijalta; mutta tämä oli vasta pestattu ja oli yhtä tietämätön kuin minäkin. Kysyin silloin, mille hautuumaalle neiti Gautier oli haudattu.
— Montmartren hautuumaalle.
Oli huhtikuu, ilma oli kaunis ja minä läksin mainitulle hautuumaalle, sanoen itselleni: "Heti ensi silmäyksellä Margueriten haudalle, näen vieläkö Armand suree häntä, ja saan ehkä tietää kuinka hänen on käynyt".
Menin hautuumaan vartijan luo ja kysyin oliko Marguerite
Gautier-niminen nainen haudattu sinne 22 päivänä helmikuuta.
Mies selaili isoa kirjaa, johon kaikkien niiden nimet, jotka tuodaan tähän viimeiseen lepopaikkaan, kirjoitetaan ja numeroidaan, ja vastasi, että sen niminen nainen todella oli haudattu sinne helmikuun 22 päivänä.
Pyysin häntä johdattamaan minut Margueriten haudalle; hän kutsui luokseen erään puutarhurin ja antoi tälle tarpeellisia ohjeita, mutta mies keskeytti hänet sanoen: