— Hyvää iltaa, rakas Gaston, sanoi Marguerite toverilleni, — olen sangen iloinen nähdessäni teidät. Miksi ette käynyt aitiossani teatterissa?
— Pelkäsin, että olisin tehnyt epähienosti ja häirinnyt.
— Ystävät, sanoi Marguerite, erityisesti painostaen tätä sanaa ikäänkuin tahtoen antaa läsnäolevien ymmärtää, että Gaston, tuttavallisesta vastaanotosta huolimatta, ei ollut, eikä ollut koskaan ollutkaan hänelle muuta kuin ystävä, — ystävät eivät milloinkaan häiritse.
— Sallikaa minun silloin esittää teille herra Armand Duvalin.
— Pyysin jo Prudenceä tekemään sen.
— Muuten, neitiseni, sanoin minä kumartaen ja lausuen joitakin miltei käsitettäviä sanoja, — on minulla ollut kunnia tulla kerran ennenkin esitetyksi teille.
Margueriten ihanista silmistä saattoi huomata, että hän koetti muistella, mutta hän ei muistanut sitä tahi ei ollut muistavinaan.
— Neitiseni, ryhdyin minä uudelleen puhumaan, — olen kiitollinen siitä, että olette unohtanut ensimäisen esittelyni, sillä käyttäydyin sillä kertaa perin naurettavasti ja tein epäilemättä teihin ikävän vaikutuksen. Se tapahtui kaksi vuotta sitten Ooppera Comiquessa; olin yhdessä Ernst …n kanssa.
— Ah, nyt minä muistan! huudahti Marguerite hymyillen.
— Mutta te ette ollut naurettava, vaan minä tein teille kiusaa, niinkuin nytkin teen, vaikka en niin paljoa. Olette kai antanut minulle anteeksi, herraseni?