— Olisitteko ehkä se nuori mies, joka joka päivä kävi tiedustelemassa vointiani ja joka ei koskaan tahtonut ilmaista nimeään?
— Se olin minä.
— Silloin ette ole ainoastaan anteeksiantavainen, vaan lisäksi jalomielinen. Sitä ette te, herra kreivi, olisi tehnyt, lisäsi hän, kääntyen hänen puoleensa ja luotuaan hyväksyvän katseen minuun.
— Olen tuntenut teidät ainoastaan kaksi kuukautta, vastasi kreivi.
— Ja tämä herra on tuntenut minut vasta viisi minuuttia. Te vastaatte aina niin yksinkertaisesti.
Naiset ovat armottomia niitä miehiä kohtaan, joista he eivät pidä.
Kreivi punastui ja puri huultansa. Säälin häntä, sillä hän näytti olevan rakastunut Margueriteen kuten minäkin, ja tuon nuoren tytön suorasukainen avomielisyys mahtoi tehdä hänet perin onnettomaksi, varsinkin kahden vieraan läsnäollessa.
— Te soititte pianoa, kun me saavuimme, sanoin minä muuttaakseni puheenaihetta, — ettekö tahtoisi valmistaa minulle sitä iloa, että pitäisitte minut vanhana tuttavananne ja jatkaisitte?
— Oh, sanoi hän, istuutuen sohvaan ja viitaten meitäkin istumaan, — Gaston tietää hyvin millaista soittoa minä esitän. Se kelpaa kyllä silloin kun olen kahden kesken kreivin kanssa, mutta minä en voi sallia, että te alistutte moiseen kidutukseen.
— Sen jätätte minulle! vastasi kreivi koettaen hymyillä hienosti ja ivallisesti.